Tässä taas päästään muistelemaan tasan vuoden takaisia ajtuksiani ja tilannettani. Jos et ole lukenut ensimmäistä "Postaus vuoden takaa"-postausta niin tässä pieni pohjustus. Eli nämä on niiltä ajoilta kun kirjoitin Vaa'alle kahlittu- blogiini. Tämä blogi on edelleen löydettävissä, mutta näkyvillä on vain yksi postaus, jossa on osoiten tänne nykyiseen blogiini. Jotkut teistä voi muistaa tämän postauksen. Mutta nämä vanhat postaukset ovat siis piilotettu näkyvistä eli niitä ei voi enään löytää. Minä toki itse näe ne.
"PAKKO (7.12.2016)
Mulla on tosi paska olo. Oon aivan loppu. Paino sahaa vain tuota 66-67kg väliä. Kaiken mitä syön tahtoisin oksentaa...siihen pystyn vain kotona. Tänään osastolla otettiin painoni. Se oli tasan 66.0kg. 300grammaa enemmän kuin viime punnituksessa. Olin ahdistunut ja huokasin tuskastuneesti ilmaistakseni tunnettani. Tunne välittyi omahoitajalleni. "Nooh. Tää paino taitaa olla sun keholle luonnollinen paino, kun se on tässä jo aika kauan sahannut tätä väliä.", näin omahoitajani sanoi huokaukseni jälkeen.
Tiedän, että hän yritti lohduttaa...mutta se vain sattui...käänsi veistä haavassa.Aivan, kun en itse tietäisi olevani ikuisesti tämä läski ruma kusipää paska...v*ttu perk*le!Anteeksi. Rauhoitun nyt.Joka tapauksessa se siis sattui. Ana ja minä päätimme, että näytämme hänelle. Hän ei ikinä usko, että pääsen painoon 65kg. Hän ei uskoisi ikinä, että pääsen painoon 48kg. Minä tahdon uskoa Anaan.Ensi viikolla minun on painettava 65.0kg. Jos en pysty siihen, se tietää kostoa. Kostan itselleni jos en onnistu. Viikon mehupaasto? Viiltely? Itseni pahoin pitely hakkaamalla omin käsin? Tai jotain en tiedä vielä. Minun siis on pakko. Aivan PAKKO onnistua.Ai niin...sitten vielä ensiviikolla minulla on myös verikokeet. Onko mitään inhottavampaa. EI.Elämä on perseestä. Olen ajatellut mitä kävisi jos lopettaisin pro-anailun, mutta miettiessäni huomasin etten minä enään ylläpidä tätä. Ana on kanssani. Ana kantaa minua. Tai siltä minusta tuntuu. Ana pitää minusta kiinni. Minä en hänestä. Rakastan tätä elämän tyyliä."
Voi minua onneksi ajatukseni ovat muuttuneet tässä viimeisen vuoden aikana. Tuolloin siis kävin vielä päiväosastoa ja punnituksia oli kerran viikossa. Muistan tuon Ana huuman kuin eilisen.
Se toi euforiaa ja sisältöä päiviini. Ja tuo pro-anailu oli totisesti mun elämäntapa. Se ei ollut kaunista vaikken mikään alipainoinen ollutkaan. En tiennyt mihin olin ryhtynyt. Silloin minulla diagnosoitiin epätyypillinen laihuushäiriö. Nykyään olisin ihan tyytyväinen tuohon 65-66kiloon. Ja toivonkin, että jonain päivänä saavutan sen TERVEELLISESTI, mutta nyt pitää keskittyä paranemaan. Sitten katsotaan sitä pientä painon tiputusta. Tuolloin kuitenkin tahtomalla tahdoin painaa jonain päivänä sen 48kg. Siinä kohtaa makaisin sairaalassa letkuissa. Vähemmästäkin joutuu letkuihin. Ei vaadita kuin huonot veriarvot. Muistan kuinka inhosin elämää. Olin inhonnut sitä jo kauan, ja inhosin pitkään tuon jälkeenkin. Nyt tänä päivänä olen onnekas, kun on löytynyt lääke, jonka vuoksi minun on edes vähän helpompaa elää itseni kanssa. Vaikka edelleen elän sh helvettiä, niin joka tapauksessa minulla on mielenkiintoa elää. On jotenkin surullistakin lukea tätä postausta ja miettiä kuinka pinnallista tuo oli. Kuinka ulkonäkö keskeistä elämää elin. Kuinka halusin olla hyväksytty edes omassa päässäni.
Olisipa joku tuolloin sanonut, ettei minun ole pakko. Toisaalta näen jotain samaa, mikä ei ole muuttunut. Minä käsitys on edeleen tuo ruma, läski, paska, kusipää. Ja edelleen näen peilistä vain lihavan tytön valtavine läski makkaroineen vaikka BMI kertoo, että olen normaali painossa. Silti peilikuva näyttää toista. Ristiriitaista...haluan ja yritän uskoa BMI:tä enkä sairastunutta mieltäni vääristyneine peilikuvineen. Mutta edistystä on tapahtunut. En ole enään pro-anailija vaan tiedostan olevani syömishäiriöinen, joka tahtoo selättää sairauden ja olla jokin kaunis päivä taistelija, joka voitti "Anan".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti