28.8 Te lupasitte

Tässä postauksessa kaikki tällä tavoin oleva teksti on sairaan minun ajatuksia ja mietteitä. Miksi? Siksi että erotan nykyään selkeämmin sen mikä on sairauden aiheuttamaa ajattelua eikä henkilökohtaisesti minun ajattelua. Ja tahdon tehdä minun ja sairauteni välille rajan. Ehkä näin myös opin itsestäni uusia asioita. Katsotaan. Tämä on vain kokeilu.

Tämä päivä on ollut tunne rikas aamusta iltaan...toivottavasti tunne myrsky ei jatkuisi yö myöhään.
Aamulla siis piti olla punnitus mutta ei sitten ollutkaan kun ohjaajat unohti. Ei haittaa. Tiesin että se on tippunut ja jos ohjaajat olis tienny olis tullu vaan ongelmia. Kuka nyt sitten seuraa ettei kaikki lähe lapasesta?

Päivällä sitten iski kauhee ahdistus. Viiltelin ensin toisen käsivarren täyteen. Ja samalla sekunnilla kun tulin vessasta ulos ohjaaja tuli huoneeseeni. "Tämä ei ole viiltely paikka. Tämä on itsenäistymis paikka", hän sanoi kiukkuisen kuuloisena. Hän puhdisti haavani, teippasi perhosteipillä syvimmät ja paketoi käsivateni. Ei mennyt aikaakaan hänen lähdettyään kun viiltelin toisenkin käsivarteni täyteen. Istuin vessan lattialla kunnes toinen ohjaaja tuli huoneeseeni ja sanoi että mulle on tullut postia.
"Mä tuun vähän ajan päästä. Oon vessas nyt!", huutelin ohjaajalle oven toiselta puolen.
Hän lähti ja noin 25min päästä ohjaaja joka paketoi toisen käteni tuli huoneeseen ja vaati mua avaamaan vessan oven. Vängättiin siinä jonkun aikaa ja hän uhkasi tulla oven läpi ellen avaa.
Avasin oven ja hän näki vertavuotavan käteni. Turhautuneena hän toisti samat asiat toiseen käteen.
*puhditus, teippaukset, paketointi*
Sitten mun ei annettu jäädä huoneeseeni.
Hän jutteli kanssani ja muistutti että ohjaajat ovat täällä meitä varten ja mun on aina tultava hakee ohjaaja tueksi jos on huono hetki. Hän halasi minua ja sanoi: "Pipsa, nyt sun pitää muistaa se ettei sun tarvii jaksaa yksin. Me kaikki tuetaan sua."
Tässä vielä muutamia eri ohjaajien suusta tulleita kannustuksia yms.
"Haistatetaan yhdessä Analle paska"
"Nyt Pipsa taistellaan yhdessä Anaa vastaan. Sä pystyt syömään sen leivän loppuun. Mä lupaan olla sun tukena"
"Nyt ei anneta sairaudelle valtaa"
"Sä tuut selvii tästä"
"Sä et jaksa enään yksin taistella, mutta me kaikki ohjaajat jaksetaan taistella sun kans"

Ja mä siis oikeesti kuvittelin, että nää kaikki on valmiita parantumis taisteluun. Mä en olis ikinä uskonut, että nää luovuttaa. Ohjaajat tietä etten jaksa yksin. Yksin mä vaan vellon syömishäiriöhelvetissä. Ohjaajat on auttanu mua pyristelee sielt pois. Mut jaksan pyristellä vaan sillon kun ohjaajat on konkreettisesti vieressä tukena. Olisin ollut jo hämilläni siitä että vain ohjaajat on luovuttamaisillaan, mutta että johtajatkin. Mä olen miljoonat kerrat itkien rukoillut naisjohtajaa antamaan mun vaakani, mutta hän ei ole antanut sitä. Vastaukseski hän on kertonut olevansa määrätietoinen ja päättäväinen. Mutta mitä kävi tänään!?
Istuin alakerrassa ja sitten mun nimeni huudettiin ja juoksin yläkerran kansliaan. Kuulin vaakani äänen kun se asetettiin lattialle. Olin varma, että he punnitsevat mut välittömästi koska aamulla se jäi.
Mutta ei... Astuin sisään ja katselin ohjaajia sekä johtajia hämmentyneenä.
"Onko sulla teriä vielä sun huoneessa?, mies johtaja kysyi.
"Ei ole. Mä vannon. Ei ole enää mitään."
"Noh... Entäs laksoja?", nais johtaja kysyi tiukasti.
"Ei oo. Uskokaa jo. Mulla ei ole huonees mitään mitä ei sais olla."
"Okei. Ota vaakas ja vie se huoneesees", nais johtaja määräs.
Mä tuijotin häntä kuin en olisi kuullutkaan mitä hän sanoi. Näytin idiootilta enkä toiminut välittömästi. Seisoselin ja tuijotin johtajaa vain.
"Noh...Vietkö sä sen huoneesees?, nais johtaja toisti tiukemmin.
Tuijotin johtajia vuoron perään ja lopuksi vilkaisin vaakaani.
"Oikeestikko?", varmistelin.
Sitten johtaja sanoi kyllästyneenä: "Joo joo ihan oikeesti".
Ja sitten lähdin itkien onnesta vaakani kanssa huoneeseeni.
Lopuksi joku huikkasi perääni :"Nyt sulla ei sit pitäis olla mitään tarvetta enään viillellä ku sait vaakas!".
Jes nyt mulla on taas vaaka. Nyt mä saan taas kontrolloida jokaista pientäki painon vaihtelua.
Luovuttiko ne jo? Eikö ne usko enään mun parantumiseen. Toi vaa'an takavarikointi oli yks vapauttavimmista asioista. Ja nyt kun mä oon tehnyt selväks että haluun paranua niin se tyrkätään mulle takas. Aivan kun alkoholistille joka on ollut päivän selvänä annettaisiin viinapullo ilmaiseksi.
Kun katsoin nais johtajaa silmiin näin sen silmistä jotain mitä en oo ennen nähnyt hänestä.
Hänen ilme on aina itsevarma, päättäväinen, määrätietoinen ja hän analysoi tilanteita tarkasti.
Mutta tänään... Hän vain istui toimistossa vaaka hänen edessään lattialla. Hänen ryhti oli huono (ja se ei ole hänen tapaistaan. Hän istuessaankin kannattelee itsensä hyvässäryhdissä itsevarmuutta hohtaen). Hän ei katsonut minua sillä määrätietoisella katseella. Hänen silmistään näki ettei hän enään tiedä mitä pitäisi tehdä. Hän oli aivan kujalla ja epätoivoinen minun suhteen. Se sai minut surulliseksi. Päässäni soi sillä hetkellä ajatus: "Älkää luovuttako. En minä sitä vaakaa halua vaan sairaus. Olkaa kilttejä ja jaksakaa. Älkää luovuttako. Mä itse olen niin voimaton että jos te aikuisetkin annatte mun sairauden vallata taas mut niin mä vaan laihdun ja jonain päivänä kuihdun ja kuolen. Herätys! Auttakaa!"

Laitoksen johtajat on nyt sitä mieltä ettei tämä ole minun paikkani.
Vaihto ehdoiksi jää kotiin paluu tai omilleen muutto.
Kotiin mä en halua erinnäisistä lapsuuden traumoista johtuen. Ja mun lääkäri ja terapeuttikin on sitämieltä ettei koti ole vaihtoehto.
Jäljelle jää yksin muuttaminen.
Lääkärit ei päästä mua asumaan yksin.
Vaihto ehdoksi jää osasto...Ei kriteereitä.
Mihin mä kuulun? Mihin mä menen?
Jos teille rakkaat lukijat tulee mieleen mitä muita vaihtoehtoja vielä olisi niin kertokaa ihmeessä. Mikään ei ole masentavampaa kuin kuvitella itsensä asumaan sillan alle... Mä kuitenkin yritän säilyttää mun toivon tulevaisuuteen.

terveellinen ja epäterveellinen laihdutus

Olen luopunut laihdutus tavoitteesta/pyrkimyksestä. Sairaus minussa on enään ainut mikä tahtoo laihduttaa. Mutta minä, terve minä ei. Nään itseni kuitnkin joka päivä yhtä lihavana vaikka olisin laihtunut siihen 50kg unelmaan. Mun paino on tippunut 12,2kg enkä nää sitä peilistä, joten onko sillä lopulta merkitystä minkä verran painan.

Kuitenkin mulla on syömishäiriö. Joka on taas ollut aika voimakkaana, enkä ole saanut syötyä kovin hyvin. Kalorit pyörii keskimäärin siinä 500 molemmin puolin. Jaa lääkäri tahtoo että yön vähintään 1800kcal. Viime punnituksessa tuli ilmi, että paino oli tippunut viikossa tasan 2kg. Siitä sain kuulla saarnaa laitoksen nais johtajalta.

Mitä sitten on edes terveellinen laihdutus? Syödään terveellisesti ja kulutetaan riittävästi. Mutta en tiedä mikä on se riittävästi. Ja vastaavasti epäterveellinen laihdutus on sitä että syödään liian vähän ja liikutaan liikaa. Mutta mä en tiedä missä ne rajat menee.
Lääkäri määräs mulle nutridrinkkejä. Joita mun on juotava 1-3 päivässä. Niitä ei käytetä mun tilanteessa ateriankorvikkeina vaan niillä pyritään turvaamaan ja takaamaan riittävä ravinteiden saanti. Voinko nyt siis laihduttaa? Olisiko se tervettä? Onko laihdutus tervettä kun saa tarvittavan määrän ravintoaineita? En tiedä. Elän epätietoisuuden kuplassa. Mua pelottaa ottaa askelia mihinkään suuntaan, koska en tiedä missä menee terveellisyyden, epäterveellisyyden ja sairauden raja. Mä vaan tiedän että mun käskettiin pitää paino samana 4kg sitten. Eli siis pitäiskö mun nostaa painoa nyt 4kg ja pitää paino siinä missä mun käskettiin pitää se. Vai pitääkö pitää sitä nyt tässä vaikka 4kg on tippunut siitä missä sen haluttiin mun pitävän. Sekavaa. Huomenna 28.8 on taas punnitus. Toivottavasti se ei olis tippunut perjantaista (25.8).

Mun on pakko jaksaa

Minulla oli viime perjantaina ravitsemusterapeutille aika. Olin kerrankin rehellinen, kerrankin avoin.
Hän kertoi mulle verikokeiden tuloksia ja mikä minut yllätti oli hemoglobiini. Mä oon kiskonut joka aamu rautalääkettä ja mun hemoglobiini oli SILTI laskenut. Nyt se on sitten 97. Harmittaa oon tehny kaikkeni. Tai noh...en ole syönyt taas riittävästi. Syömishäiriö ajatukset vaan juoksee päässä enkä saa niiltä rauhaa. Paino on sen takia laskenut ja olen pettynyt siihen. Siis kuvitelkaa olen pettynyt siihen että paino on tippunut. Tälläsissä jutuissa olen päässyt eteenpäin mutta käytännön toteutus on vaikeeta.
Mulla on päässä käynnissä niin iso taistelu että oon aivan loppu. Oon joka ilta itkenyt sitä kuinka loppu oon ja kuinka mun on silti vaan pakko jaksaa. Kaikki ohjaajat on onneks ollu tosi ymmärtäväisiä ja auttanut mua. Eilen illalla en pystynyt alkuun syömään yhtään. Itkin vain ja join teetä. Eräs ohjaaja jutteli mun kanssa siinä hetken ja sai kannustettua mua yrittämään syödä edes vähän. Hän sanoi ettei mun tarvitse jaksaa yksin. Kun olin saanut syötyä hän jutteli vielä mun kanssa ja hän oli mun kanssa siihen saakka että nukahdin. Huoneen ovea pidettii yhteisymmärryksessä auki etten menisi oksentamaan. Onnisuin! Ei iltajumppaa, söin vaikka vaikeeta oli enkä edes oksentanut. Oliko se kaikki ahdistus ja paska sen arvoista. En tiedä. Mutta jos hyvä olo tulee lopulta sillä että kärsin parantumisen tuskista niin totta helvetissä mä yritän. Ja tää parantuminen on tuonut taas vahoja asioita mun päähäni. Sellaisia joista olin jo päässyt yli. Tää oon niin raskasta että olen viillellyt (annoin terät lopulta ohjaajille). Ja itsemurha yms pyörii päässä. En ole tekemässä mitään sellaista mutta ne ajatukset ovat raskaita. Olisi helpompaa kuolla kun parantua.
#BURNOUT
Ohjaajat on sanonut neljän päivän ajan, että mun pitäs jäädä sairaslomalle vähintään viikoksi. Joka ilta ne muistuttaa että mun ei oo pakko jaksaa. Ja aamulla kun herään multa kysytään oonko varma vai mennäänkö lääkäriin. Vastaan aina: "Mun on pakko jaksaa".
Töissä pidän kulissia jotta näyttäisin hyvinvoivalle. Kun tulen töstä laitokseen pidän kulissia niin kauan kunnes en enää jaksa. Sitten hajoan ja itken. Hymyily ja nauraminen on muuri. Se ei päästä ketään näkemään mitä muurin toisellapuolella on. Siellä on henkisesti kuollut tyttö joka ei anna itselleen armoa. Hän ei myönnä itselleen ettei ole pakko jaksaa. Hän ei pystyisi hyväksymään sairaslomaa.
Tälle viikolle mulla on onneksi kaksi aikaa terapeutilleni. Tiistaina ja perjantana.
Perjantain käynti mua pelottaa. Saan sillon tietää mitä hoitomuotoja lisää lääkärit ovat päättäneet minulle.
Voi kunpa asiat järjestyisi!

Anteeksi ja kuulumisia

Anteeksi etten ole kirjoittanut pariin viikkoon. Mulla ei ole ollut aikaa. Juoksen paikasta A paikkaan B. Mulla on nyt alkanut työt ja ne aiheuttaa stressiä. Vaikka mun työpäiväni ovat vain 5h eli minimi tuntimäärä. Niin silti työt käy raskaaksi psyykkisesti. Oon siis tallilla töissä. Ja samalla opiskelen hevosenhoitajaksi/hevosen peruskouluttajaksi. Työni on siis jo itsessään raskasta fyysisesti ja psyykkisellä puolella työni toimii samaan aikaan terapeuttisena koska on ihanaa toimia hevosten kanssa mutta se että joutuu kokoajan vahtaamaan kelloa ja kiirehtimäön että saa työt hoidettua sovitussa ajassa on raskasta. Eikä yhtään helpota tuo freibergin oireyhtymä. (Jos joku teistä ei tiedä mikä on freibergin oireyhtymä niin tässä lyhyt selitys. Se on jalka pöydän toisen luun pään kuolio ja mulla poikkeuksellisesti kolmas luu.)
Eli siis kipuja on. Syön kolmekertaa päivässä 600mg Buranaa. Eikä sekään poista kipua kunnolla. No mutta silti mä rakastan mun työtäni.

Tämä tuntuu hassulta. Kun kysytään missä mä opiskelen mä vastaan että mä käyn töissä. Ja opiskelen siinä samalla. Ihmiset on huvittuneita kun sanon että olen 17v ja käyn töissä. Kaikkien ennakkoluulot on että mä tallilla vaan halin hevosia ja rapsuttelen niitä. Useammat eivät ymmärrä että mä oon oikeesti töissä. Mulla on tuntipalkka ja työsopimus, jonka kesto on 2vuotta ja 5kk. Eli mä käyn töissä kuten aikuiset ihmiset. Juoksen verokortti kädessä edes takasin ja maksan veroja. Jatkuvasti tulee uusia stressattavia asioita...raha asioita. Tältäkö tuntuu aikuistua?
Mulla ei vielä ole laitoksessa itsenäisiä ruokailuja. Mutta en edes ymmärrä kuinka aikuiset kerkee tehdä ruokaa saatika syömään sitä. Kun mietin omaa elämääni, töitä, harrastuksia, ihmissuhteita niin en edes ymmärrä miten mä kerkeisin tehdä ruokaa? Nooh ei pidä murehtia vielä sitä kun en ole saanut niitä ruokailuja vielä.

Miten mulla muuten menee?
Laitoksessa menee keskinkertaisesti. Vähän on tapahtunut edistystä. Pääsin vihdoin itsenäistymisohjelmaan mukaan. Oon ykkösvaiheessa siinä ja protokollaanhan kuuluisi että on ruoka rahaa jolla nuori hoitaa itse aamu- ja iltapalat. Mutta mun ykkös vaihe on typistetty. Normaalisti budjetti olisi 270e mutta mulla on 200e. Siinä on hygienia raha, siivoustarvike raha, käyttö raha, puhelin laskuun raha ja loput menee säästöön. Vaaka on edelleen ohjaajilla kuten salikortti. Salilla saan käydä 3 kertaa viikossa ja maanantaisin ja perjantaisin on punnitukset ohjaajien toimistossa. Salikortin kanssa oli kahtenapäivänä ongelmia ja toisenapäivänä niistä jouduinki lopulta noin 50min-60min kiinnipitoon. En siis suostunut palauttamaan salikorttiani ja aloin riehumaan kun ohjaaja sai sen revittyä käsistäni. Mitäs vielä. Hmm... Maanantaina oli hoitokokous. Se meni päin sanonko mitä. Toki olisi voinut mennä huonomminkin. Kovaa saarnausta ruuasta, verikokeet seuraavalle päivälle ja päätös siitä ettei pelkät terapia käynnit riitä. Osasto jakso oli lääkärin ensimmäinen ehdotus mutta minä tein harvinaisen selväksi etten ole menossa osastolle. Lääkäri lupasi neuvotella ylilääkärin kanssa mitä vaihtoehtoja olisi. Mutta hän tekiselväksi sen että tarvitsen lisää hoitomuotoja tukemaan parantumistani.
Vähän vaan vaikeuttaa nuo työpäivät sitä avun vastaan ottamista.
Ei vielä tällä viikolla mutta ensiviikon perjantaina selviää mitä lääkärit ovat päättäneet...odotan kauhulla...itkukurkussa...pelottaa.