Mun on pakko jaksaa

Minulla oli viime perjantaina ravitsemusterapeutille aika. Olin kerrankin rehellinen, kerrankin avoin.
Hän kertoi mulle verikokeiden tuloksia ja mikä minut yllätti oli hemoglobiini. Mä oon kiskonut joka aamu rautalääkettä ja mun hemoglobiini oli SILTI laskenut. Nyt se on sitten 97. Harmittaa oon tehny kaikkeni. Tai noh...en ole syönyt taas riittävästi. Syömishäiriö ajatukset vaan juoksee päässä enkä saa niiltä rauhaa. Paino on sen takia laskenut ja olen pettynyt siihen. Siis kuvitelkaa olen pettynyt siihen että paino on tippunut. Tälläsissä jutuissa olen päässyt eteenpäin mutta käytännön toteutus on vaikeeta.
Mulla on päässä käynnissä niin iso taistelu että oon aivan loppu. Oon joka ilta itkenyt sitä kuinka loppu oon ja kuinka mun on silti vaan pakko jaksaa. Kaikki ohjaajat on onneks ollu tosi ymmärtäväisiä ja auttanut mua. Eilen illalla en pystynyt alkuun syömään yhtään. Itkin vain ja join teetä. Eräs ohjaaja jutteli mun kanssa siinä hetken ja sai kannustettua mua yrittämään syödä edes vähän. Hän sanoi ettei mun tarvitse jaksaa yksin. Kun olin saanut syötyä hän jutteli vielä mun kanssa ja hän oli mun kanssa siihen saakka että nukahdin. Huoneen ovea pidettii yhteisymmärryksessä auki etten menisi oksentamaan. Onnisuin! Ei iltajumppaa, söin vaikka vaikeeta oli enkä edes oksentanut. Oliko se kaikki ahdistus ja paska sen arvoista. En tiedä. Mutta jos hyvä olo tulee lopulta sillä että kärsin parantumisen tuskista niin totta helvetissä mä yritän. Ja tää parantuminen on tuonut taas vahoja asioita mun päähäni. Sellaisia joista olin jo päässyt yli. Tää oon niin raskasta että olen viillellyt (annoin terät lopulta ohjaajille). Ja itsemurha yms pyörii päässä. En ole tekemässä mitään sellaista mutta ne ajatukset ovat raskaita. Olisi helpompaa kuolla kun parantua.
#BURNOUT
Ohjaajat on sanonut neljän päivän ajan, että mun pitäs jäädä sairaslomalle vähintään viikoksi. Joka ilta ne muistuttaa että mun ei oo pakko jaksaa. Ja aamulla kun herään multa kysytään oonko varma vai mennäänkö lääkäriin. Vastaan aina: "Mun on pakko jaksaa".
Töissä pidän kulissia jotta näyttäisin hyvinvoivalle. Kun tulen töstä laitokseen pidän kulissia niin kauan kunnes en enää jaksa. Sitten hajoan ja itken. Hymyily ja nauraminen on muuri. Se ei päästä ketään näkemään mitä muurin toisellapuolella on. Siellä on henkisesti kuollut tyttö joka ei anna itselleen armoa. Hän ei myönnä itselleen ettei ole pakko jaksaa. Hän ei pystyisi hyväksymään sairaslomaa.
Tälle viikolle mulla on onneksi kaksi aikaa terapeutilleni. Tiistaina ja perjantana.
Perjantain käynti mua pelottaa. Saan sillon tietää mitä hoitomuotoja lisää lääkärit ovat päättäneet minulle.
Voi kunpa asiat järjestyisi!