Tilanne päivitys

Heissan! Tästä tulee tälläinen sekasikiö postaus. Kerron muutamia olennaisia asioita liittyen kuulumisiini.
Mistähän sitä sitten aloittaisi. Hmm...
Minulla oli asiakas suunnitelma palaveri (en tiedä onko tuo yhdyssana ), jossa höpöteltiin huostaanoton rakenteesta ja siitä miten hommat hoidetaan siihen asti, että olen sen 18v.
Siellä ei varsinaisesti ollut mitään ihmeempiä. Sovittiin, että mennään rauhassa joulun ja uudenvuoden ylitsen selviten hengissä ja sitten aletaan siirtymään eteenpäin itsenäistymisohjelmassa.

Psykologin tutkimukset ovat valmiit ja saan kuulla ne 8.12. Odotan niitä innolla ja hoitokokous minulla on 14.12. Sitten vielä 7.12 on verikokeet. Huhhu! Aikoja kerrakseen. Ja siihen kylkeen vielä kerran viikossa terapeutin kanssa höpöttelyä.

27.11 oli kirurgian poliklinikalle aika tuosta minun jalastani ja sain määräyksen, etten saa laittaa painoa päkiälle. En saa kävellä ilman sellaista rumaa ihme kenkää. Ja siis minun on käytettävä sitä ulkona ja sisällä. Ei sitä muulloin tarvitse käyttää kuin kävellessä. Se on muotoiltu niin, että jalan asento on sama kuin kantapäillä kävellessä. Välillä se alkaa särkemään niin paljon akillesjänteeseen ja pohkeeseen, että on pakko sitten ottaa se pois ja pomppia keppien kanssa eteenpäin.
6 viikkoa tätä pitää jaksaa ja sitten uudet magneetti kuvaukset ja lääkärille aika. Sitten taas mietitään mitä tehdään vai tehdäänkö mitään. Lääkärin kanssa juteltiin myös miten minun ratsastustunnit hoidetaan. Koska en tahdo jäädä jälkeen ja toiseksi mun nuppini sekoisi jos en pääsisi ratsastamaan.
Ratsastus ja hevoset ylipäätään on minulle tärkeitä asioita jotka auttaa minua pysymään näinkin järjissään kuin nyt olen. Lääkäri sanoi, että voin ratsastaa...mutta ilman jalustimia. Sanoin tietty estetunneistani, ettei ne ole mahdollisia ilman jalustimia niin sain niihin luvan mennä jalustimien kanssa. Eli kerran viikossa 1h niin että saan varata painoa päkiälle. Toisaalta tykkään toisella tunnilla mennä ilman jalustimia, koska tasapainoni kehittyy huimasti. Ja se edesauttaa esteratsastuksessa kehittymistä. Vitsailin illalalla ohjaajille, että tämän 6 viikon jälkeen en tipu enään millään hevosen selästä. Heh! :D

Sitten tälläinen ekstempore asia. Minun päässä tapahtui joku ihme valaistuminen. Olen itkenyt niin paljon tämän jalkani takia koska tuntui että tulevaisuuteni on tuhoon tuomittu. Mutta paripäivää sitten tuli selaainen olo, että ei helvetti...enhän mä voi jäädä makaamaa mun omaan paskaani. Mun on noustava ja jatkettava elämää. Ei minun tarvitse hevosalaa unohtaa mihinkään. Tässä hetkessä en voi opiskella sitä, joten mun on käytettävä tämä "turha" aika hyödyllisesti. Päätin siis että otan selvää pääsisinkö tammikuussa opiskelemaan jonnekkin sosiaali- ja terveysalaa. Kuulostaa ironiselta kun itsekkin olen toipilas. Jos en sotelle pääse niin sitten haen johonkin töihin. Päiväkotiin tms. Onhan minulla elämää edessä ja ennen kaikkea aikaa. Kerkeän opiskelle vaikka kuinka paljon vielä. Ei yksi kolme vuotta sinne tai tänne kaada maailmaa. Eli opiskelisin kolme vuotta ja sitten palaisin opiskelemaan hevosalaa. Tai sitten menen töihin siksi aikaa, että jalkani saadaan kuntoon ja sitten menen opiskelemaan hevosalaa. Eräästä ammattikoulusta sanoi opo, että hän kysyy joltakin opiskelu johtaja tyypiltä että voisinkon päästä sinne. Vähän jännittää. Sinne koululle olisi sitä paitsi tunnin ajomatkat... Eli tulisi olemaan raskasta. Sen lisäksi, että saisin muut kiinni opo sanoi, että minun tulisi kahdesti viikossa osallistuttava aikuiskoulutus puolen teoriatunteihin jotka ovat illalla. Eli kahtena päivänä viikosta olisin koululla 8.00-20.00 tai jopa 21.00. Noh kyllä nämä palaset sitten alkaa loksahdella kun saadaan lisää tietoa mitä tapahtuu.

Ja hei!
Huomenna alkaa lähtölaskenta jouluun.
Olkaa siis kuulolla, sillä huomenna päästään joulukalenterin ensimmäisen luukun pariin klo 15.00.

Sairas, sairaampi, sairain

Omalla kohdallani huomaan vertailevani itseäni muihin. Tai kai se johtuu syömishäiriöstä.

Tässä postauksessa esiintyy eräs tyttö josta en mainitse mitään ylimääräistä. Kutsun häntä vaikka Millaksi täällä blogissa. Hän on todella mukava eikä hänessä siis ole mitään vikaa mielestäni. Kuitenkin Milla syö todella vähän ja hänellä on syömisongelmia. En silti tiedä onko hänellä diagnoosia, mutta ei sillä ole merkitystä onko vai ei.

Kuitenkin itse kamppailen koko ajan siksi että parantuisin ja tuntuu niin pahalta kun näkee mitä toinen tekee. Näen sen syömishäiriö touhun vaikka silmäni olisi sidottuna. Se triggeröi. Syömishäiriö huutaa kokoajan: "Sun pitää syödä vähemmän kuin Milla!", "Katso! Milla on sinua paaaljon laihempi. Sun on laihdutettava että olisit laihempi!". Ja onhan näitä paljon lisää.

Itselle tulee koko ajan olo etten voi olla syömishäiriöinen, ei minulla voi olla mitään ongelmaa, koska olen normaalissa painossa. Olen liian lihava syömishäiriöiseksi.

Silti tiedän sen mitä itse Oma kannasta näen. Siellä lukee Epätyypillinen laihuushäiriö. Mutta enhän minä ole edes laiha. Vertailen itseäni kokoajan Millaan. On vaikeaa vieressä laittaa ruokaa suuhun kun tietää että talossa on toinen joka ei syö. Oikeasti en uskaltaisi syödä yhtään mitään. Mutta mun on pakko. En saa luovuttaa. Sh huutaa etten ole riittävän sairas en ole sairaampi kuin Milla. En ole lähelläkään alipainoa. Minulta on tippunut kesäkuunlopusta 13.6kg. Eikä kukaan ole huolissaan. Kukaan ei ole edes huomannut. Miksi kukaan olisi huolissaan tälläisestä läskistä "normaalipainoisesta".

Minä en vaan enään ymmärrä mistä revin motivaatiota. Voisin tätä verrata taas alkoholismiin.

Ei alkoholisti pysty olemaan kavereiden seurassa juomatta silloin kun kaverit juo. Ei hän pysty kieltäytymään houkutuksen ollessa suuri.

Sama tilanne on minulla. Näen ja tiedän että saman katon alla toinen ei syö ja jos syö niin todella vähän. Ja minun pitäisi pysyä vahvan kun sh yrittää vetää minua takaisin syvempiin vesiin. En meinaa uskaltaa mennä aamupalalle, lounaalle, päivälliselle enkä iltapalalle kun pelkään että näen kun hän kuihduttaa itseään. Koska enhän minä pysty syömään kuten ravitsemusterapeutti on neuvonut jos toinen syö kuin pieni lintu. Haluaisin tutustua häneen mutta pelkään samaan aikaan että triggeröityisin vielä enemmän.

Nyt ymmärrän miltä Harmaasta tuntui kun asuttiin samassa laitosessa. Nyt mä ymmärrän ettei kaksi syömishäiriöistä voi asua samankaton alla. Minä en toisaalta tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Olen huostaanotettu. Minua ei voida siirtää toiseen laitokseen, koska vamhemmat sanoivat ettei hyväksyisi laitoksen vaihtoa. Kotiin en huostaanoton vuoksi voi muuttaa (en kyllä tahtoisikaan asua siellä). Omillenikaan en voi nyt muuttaa. Ainoa paikka on tämä laitos. Mutta tuntuu etten voi parantua täällä.

Kokoajan olen aivan romuna. Lääkkeet auttaa vähän. Ne auttaa mua pysymään hengissä.

Tuntuu, ettei ketään kiinnosta. Ei kukaan tule kysymään enään mikä vointi tai onko kaikki hyvin.

Ehkä minun pitäisi olla se fiksu ja kypsä neiti kohta 18v jonka pitäisi itse mennä pyytämään ohjaajaa juttelemaan. Mutta on vain niin vaikeaa poistua turvallisesta huoneestani.

Silloin kun pääsin viimeksi suljetulta oli palaveri jossa tehtiin suunnitelma jonka avulla saataisiin mun oloa helpommaksi. Laitoksen johtaja kysyi minulta itse olisiko hyvä idea että joku ohjaajista tulisi juttelemaan kanssani joka ilta samaan aikaan. Ja vastasin myöntävästi. Sovittiin aikakin jotta voisin luottaa siihen ettei minua unohdettaisi. Mutta miten kävi...

Tasan yhden ainoan kerran ohjaaja tuli keskustelemaan. Muina päivinä istuin huoneessa katsellen kelloa ja odottaen ohjaajaa, mutta kukaan ei koskaan tullut. Täällä on vain yksi ohjaaja joka ei unohda minua, mutta ohjaajia on paljon joten tämä ihana kyseinen ohjaaja ei ole kovin usein täällä.

Vaikka olisin koko päivän vain huoneessani hän tulee kysymään vointiani ja hän aina järjestää aikaa niin että voidaan jutella. Tuntuu ettei minun omaohjaajanikaan välitä paskaakaan miten minulla menee. Hän tulee luokseni vain kysyäkseen raha-asioista. Tänäänkin itkin sängyssä kun hän tuli kysymään tarvitsenko ratsastuskisoihin kisamaksun käteisenä. Hän näki kun itkin silmät punaisina, muttei häntä tainnut kiinnostaa. Kiitos, eihän minulla ole mitään hätää tietenkään. Ei minulla voi olla paska olo koska minulla on lääkkeet. Ketään ei kiinnosta... Onneksi edes äiti soittaa silloin tällöin.

Onhan minulla poikaystävä muttei voida olla jokapäivä kokoaikaa yhdessä. Lähinnä tätä laitoksen väkeä ajattelen tuolla ketään ei kiinnosta.

Ja nytkin kun kirjoitan niin olen niin ahdistunut ja surullinen, että vain itken täällä. Kirjoitan niin nopeasti kuin vain pysytyn koska ahdistaa. Sormiin sattuu. Tulee varmaan jännetupintulehdus.

No ei ehkä ihan kuitenkaan.

Huhhu olipahan silti helpottavaa päästää näitä asioita ulos, kun ei ole tosiaan ketään kelle puhua ja kellään ei ole aikaa kuunnella.

Pahoittelen mahdollisista kirjotitusvirheistä.

Huostaanotto

En muista näin äkkiseltään olenko maininnut, että minut on nyt otettu huostaan.
Joka tapauksessa tänään oli kuulemis tilaisuus siihen liittyen. Siellä kysyttiin vain mun mielipidettä ja sanoin tämän olevan hyvä ratkaisu. Siinä se. Lopuksi vielä parit allekirjoitukset ja homma tuli valmiiksi.
Näin siinä samalla mun uuden sossun, koska sitä päätettiin vaihtaa.
Tämä uusi sossu vaikutti ihan ihmiseltäkin. Hänen kanssaan oli mukava keskustella kun tuntui että puhuu sympaattiselle ja välittävälle ihmiselle. Vanhan sossun kanssa tuntui että puhuin lakikirjalle. Hän puhu asiat niin riisuttuna ja suoraan kuin vaan voi. Hän ei ehkä äidinkielen tunneilla ole ollut hereillä.
Ainakin meille opetettiin jo ala-asteella, että jos olet sanomassa: "Koira leikkii pallolla" niin on äidinkielellisesti kauniimpaa ettet esitä tuota lyhyttä ja riisuttua lausetta. Vaan sensijaan sanot: "Ulkona oleva pieni ruskea koira leikkii pienellä punaisella pallolla". Tätä ei vissii vanha sossu hallinnut.
Nyt olen tyytyväinen uuteen sosiaalityöntekijääni.

Ja hei, millaiset postaukset teitä kiinnostaisi?
Laittakaa ihmeessä kommenttia. :)

Q&A, ei normaalipainoinen voi olla syömishäiriöinen

Päätin tehdä tämän Q&A postauksen vaikkei ole 10 kysymystä vielä täyttynytkää.
Eräs henkilö luki mun vanhoja postauksia ja kommentoi useampaan niistä samantapaisesti anonyyminä. En tiedä huomasiko hän että näistä postauksista oli kulunut jo aikaa. Ja asiat ovat sen jälkeen muuttuneet. Teidän kysymysten lisäksi aion myös vastata tämän erään anonyymin ihmettelyyn siitä että minulla on sh vaikka olen normi painossa yms.
Aloitetaan kuitenkin näillä selkeillä kysymyksillä.

1. Miten paljon painat?
En ole pitkään aikaan tänne kirjoittanut painoa koska en ole kokenut sen olevan kovin keskeinen asia kun yritän parantua. Mutta tottakai kun sitä kysytään voin vastata.
68kg painan (kesän alussa painoin 81.6kg) muutosta on tapahtunut.

2. Onko sulla vielä poikakaveria?
Kyllä seurustelemme edelleen. Tässä kuussa tulee täyteen puolivuotta.

3. Mikä diagnoosi sulla on nyt, kaksisuuntainenko?
Kaksisuuntaista epäillään ja tutkitaan toisena vaihtoehtona epäillään epävakaata.
Mutta kumpaakaan diagnoosia ei ole vielä.
Diagnoosini nyt:
- epätyypillinen laihuushäiriö (F50.1)
- masennus (F32.10)
- muu lapsuuden tunnehäiriö (F93.89)
- yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (F41.1)
- morbus freiberg MT III pedis 1. dex. (M92.7)tämä on fyysinen sairaus

4. Milloin ryhdyit vegaaniksi/kasvissyöjäksi?
Olen ollut kasvissyöjä niin kauan kuin muistan. En alle kouluikäisenäkään syönyt lihaa. Eli olen ollut ehkä noin 14 tai 13 vuotta kasvissyöjä.

Sitten pääsen vastaamaan tämän anonyymin kommentteihin. Olen niihin jo kaikkiin yksitellenkin vastannut mutten tiedä huomaako hän joten tässä vastauksia.

5.4.2017 kirjoitin postauksen tärkeistä ihmisistä ja nyt puolisen vuotta sen jälkeen ilmestyi kommentti: "Eikö pikkusiskosi ole sulle tärkeä kun et häntä maininnut ollenkaan?".
- Et ehkä huomannut, mutta postauksen alussa kirjoitin kokoperheeni olevan minulle tärkeä. Siskoni on osa perhettämme joten olisit siitä voinut päätellä että hän on minulle tärkeä. Meillä on siskon kanssa hieman etäiset välit mutta on meillä hauskaa yhdessä silti. Ja toistan, hän on minulle rakas.

30.5.2017 kirjoitin postauksen "Kuulumisia ja vointi asiaa". Nyt noin 5kk tämän tuon hetkisen voinnin jälkeen tuli kommentti: "Siis ootko normaalipainoinen ja yrität laihtua? BMI?"
Kyllä olen normaali painossa ja BMI:ni on 22,2.

7.7.2017 kirjoitin postauksen "Sh pilaa elämäni" ja en tiedä mitä seuraava kommentti herätti minussa. En tiennyt että vielä 2017 joku on niin tietämätön syömishäiriöistä ettei ymmärrä että syömishäiriöitä on muitakin kuin anoreksia. Tässä kommentti: "Mä en tajuu. Sulla on syömishäiriö , mutta olet normaalipainoinen? Oliko se 78 kg? Haluat siis laihduttaa , mutta et onnistu? Vai millä tavalla olet syömishäiriöinen?"
Kommentoit 13.11 tähän postaukseen ja luulet että painan edelleen 78kg. Kyllä tuon postauksen aikaan painoin sen verran, mutten enään. Normaali painoisella voi olla myös yhtä lailla sh kuin alipainoisella ja ylipainoisella.
http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi50101
Suosittelen lukemaan täältä mikä on epätyypillinen laihuushäiriö ennenkuin alat tekemään päätelmiä painon mukaan.

15.7.2017 kirjoitin kuulumis postauksen jossa kerroin paljonko OLIN painanut ja paljonko kirjoitus hetkellä painoin. Kommentoija kirjoitti tämän kommentin myös 13.11. Ja tästä postauksestakin on jo aikaa. Kerroin painaneeni pahimmillaan 81.6kg ja intoilin postauksen lopussa että olin laihtumut ja painoin 73,7kg. Ja tässä kommentti:"Kyllä sun onkin hyvä laihduttaa vähän. Tuo 81.6 kg kuulostaa aika paljolta. Sun pitäis olla 182 cm pitkä, jotta et olis ylipainoinen. Mutta laihduta terveellisesti "
Jos aletaan viilaamaan pilkkua minun pitäisi olla179,7cm pitkä. Btw.
Ja olihan tuo 81.6kg paljon. Mutta et tainnut huomata etten enään paina niin paljoa. Olen laihduttanut 13.6kg. Ja kommentoit että mun olisi hyvä laihduttaa tuosta 81.6kilosta vaikka olen siitä jo treippaasti laihtunut. Suosittelen sinua jatkossa katsomaan koska teksti on julkaistu.

Entäs sitten "Miksi mua pitää rajottaa"-postaus. Sain tälläisen kommentin: "Normaalipainoinen sä olet. Haluaisit varmaan olla syömishäiriöinen?" Tähän taas ihmettelyni siitä ettei joku tiedä ettei syömishäiriö katso painoa (tai noh riippuu diagnoosista). Kyllä pitkään halusinkin olla syömishäiriöinen kunnes sairastuin itse. Tässä helvetissä olen elellyt jo kauan ja haluan parantua. Sinänsä en ole velvoitettu todistelemaan sh:tani kenellekkään mutta ihan vain sinulle tiedoksi niin tässä on todiste.

Jos tulee kysymyksiä vielä mieleen vastailen niihin kommentti kentässä.

Ei oireet sormia napsauttamalla lähde

Syömiset on mennyt pikkuhiljaa paremmin. Eivät ne vielä terveelliset ole, mutta pikkuhiljaa. Yritän olla armollinen itselleni. Eihän maratoonarikaan ole ensimmäisenä juossut 40km. Vaan hän on lähtenyt muutamasta kilometristä. Hiljaa hyvä tulee.
Ne lämpimät ateriat on ollut vaikeita edelleen ja viikonloppuna kotilomalla en syönyt yhtäkään lämmintä ateriaa. Söin silti niiden tilalla jotain pientä, jotta ruoka rytmi pysyy säännöllisenä. Laitoksessa olen ottanut tavoitteeksi yhden lämpimän aterian päivässä. Tietty, jos tuntuu siltä että pystyn niin syön kaksi lämmintä ateriaa, mutta yksi vähintään.

Olin siis tuossa viikonloppuna kotilomalla perjantaista sunnuntaihin. Ohjaaja vei minut kotiin, koska minulla olisi pitänyt olla huostaanoton kuuleminen, mutta juuri viimeisillä kilometreillä tuli puhelu ettei sitä pidetä sillä sossuni on taas poissa. Koska sossuni on jatkuvasti jossain niin ettei häntä tavoita päätetiin vaihtaa minun sossua ja nyt minulla on uusi sossu, joka ei tiedä minusta yhtään mitään. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Sen näkee sitten. Mutta tottahan se on ettei ole minun edun mukaista etten voi itse ottaa sossuun yhteyttä eikä edes laitoksen johtaja ollut akuutin asian kassa saanut häneen yhteyttä puoleen toista viikkoon.
Mutta olen onnellinen, kun sossu vaihtui.

En varsinaisesti olisi halunnut kotiin. Toki olihan mulla ikävä perhettäni, muttei se silti tarkoittanut että haluan mennä kotiin kotiin. Menin, koska sunnuntaina oli isänpäivä. Ajattelin itse miltä tuntuisi jos oma lapsi ei tulisi isän päivänä käymään vaan olisi laitoksessa huostaanotettuna. Surullista.
En tahtonut tehdä sitä isälleni. Sunnuntaina tuli syötyä pienipala kakkuakin. Olin ihan tyytyväinen ettei se sitten muuttunut ahmimiseksi.

Olen laittanut nyt paranemiseen kaikki panokseni. Poistin mm mun mpa(my pro ana)-käyttäjätilini.
Tai no, se odottaa vielä ylläpitäjien hyväksyntää. Mutta pyynnön laitoin. Huomasin myös ettei tiukka vegaaninen ruokavalio ole edesauttanut parantumistani, joten olen pitäytynyt vegetaristisuudessa toistaiseksi. Suurin osa viikosta menee täysin vegaanisesti, mutta muutamina päivinä saatan syödä jotain maidollista tms. En kuitenkaan tahdo siksi kutsua itseäni vegaaniksi, koska se ruokkii minun syömishäiriö ajattelua tällä hetkellä. Olen kuitenkin 100% varma, että kun olen saanut ajatuksiani kasaan palaan täysin vegaaniselle ruokavaliolle. Ja vaikka söisin vegaanisesti niin en luultavammin moneen vuoteen aijo sanoa olevani vegaani, vaikka syön vegaanisesti, koska se tuo päähäni vain stressiä ja sh ajatuksia. Edelleen olen vegaanisuuden kannalla, mutta oman terveyteni tähden olen vegetaristi jonkun aikaa. Enkä minä missään vaiheessa ole ollut ketään toista ihmistä varten vegaani vaan täysin itseni takia, oman puhtaan oman tunnon takia, koska luonnon ja eläinten hyvin vointi on minulle tärkeitä asioita.

Mainitsen vielä tulevasta Q&A postauksesta, että kysymyksiä on tullut muutamia.
Mutten näillä eväillä lähde tekemään vielä postausta. Joten edelleen kysymykset ovat tervetulleita.
Kun kysymyksiä on vähintään 10 niin kirjoitan postauksen ulos.
Joten kommentoi ihmeessä jos sinulle tulee jotain kysyttävää mieleen.

Ruokapäiväkirjoja ja pakko syöttöä

Mulla on mennyt aika heikosti. Olin edellisellä viikolla 4päivää syömättä. Sitten söin banaanin ja leivän ja sitten ttas paastosin kaksi päivää. Maanantaina aloitin syömisen taas. Aika vähäistä se silti on. Tässä ruokapäiväkirjastani otteita nyt muutamalta lähipäivältä.

6.11 Maanantai
aamupala: 2 ruisleipä siivua, kasvirasvalla ja kurkulla 275kcal
lounas: -
päivällinen: -
iltapala: 2 ruisleipä siivua kasvirasvalla 260kcal (eri merkkiä kun aamupala ruisleipä oli)
yht: 535kcal

7.11 Tiistai
aamupala: 2 ruisleipä siivua kasvirasvalla, 25g muroja soijamaidon kera
lounas: -
päivällinen: -
iltapala: -
yht: 444kcal

8.11 Keskiviikko
aamupala: vegaaninen proteiini rahka ja banaani 234kcal
lounas: -
päivällinen: vegaanista janssonin kiusausta 161kcal
iltapala: 1 ruisleipä siivu kasvirasvalla ja kurkulla 116kcal
yht: 512kcal

Mua on uhkailtu somaattisella osastolla täällä laitoksessa ja mulle annettiinkin kaksi vaihtoehtoa.
a) menen verikokeiden ja päivystyksen kautta letkuruokintaan
b) pakko ruokintaa laitoksessa
Tottakai valitsin vaihtoehto B:n.
Eilen sitten oli nesimmäinen pakko ruokinta päivällisellä ja kun muut meni syömään keskustelin ohjaajan kanssa. Kun kaikki muut nuoret olivat syöneet me mentiin keittiöön.
Ovi vedettiin kiinni ja lukkoon ettei kukaan nuori tule sinne. Ohjaaja laittoi ruuat minun lautaselleni ja itselleen myöskin. Sitten istuuduin alas tuijotellen ruokaa ja itkien.
    - "Me voidaan Pipsa istua tässä vaikka kolmetuntia mutta ennemmin et nouse ku oot syönyt", ohjaaja sanoi. 45minuuttia siinä kesti. Siitä ensimmäiset 20min oli hysteeristä itkua. Vasta tuon 20min jäkeen sain otettua haarukan käteeni. No mutta sainpahan kuitenkin syötyä lopulta.

Kyselin viime postauksessa jos kiinnostaisi Q&A postaus, mutta kysymyksiä ei tullut. Mutta ei hätää!
Tulen tekemään ennemmin tai myöhemmin sen postauksen kunhan saan teiltä kysymyksiä. Joten laittakaas kysymyksiä tulemaan vaikka anonyyminä jos ei omalla nimellä tahdo kysyä. :)

Jos teillä on toivepostauksia niin kommentoikaa ihmeessä. :)

Melkein osastolle

Sisältää rankkaa tekstiä. Eli TW!

Tiistai ilta oli rankka. Maanantain ja tiistain vietin sängyn pohjalla ajatusteni kanssa. Lopulta turhauduin olooni, vointiini, itseeni ja elämääni ja lähdin sillalle. Kävelin ja seisoskelin sillan jäisellä kaiteella. Olisi vaadittu tuulenpuuska tms ja olisin horjahtanut jokeen. Valitsin kohdan jossa näin olevan isoja kiviä eihän veteen hyppääminen tapa ellei pää osu kiveen tai vastaavaan. Ehdin laittaa laitokselle viestiä ahdistuksesta ja epämääräisesti mainitsin olevani sillalla. Tietenkin täällä on siltoja useita joten laitoksen oli löydettävä oikea silta ennen kuin olisi ollut myöhäistä. Onneksi he tulivat nopeasti ja haki minut pois. Kävellessä ohjaajien kanssa autolle kaahasi poliisit vilkut päällä ja sireenit huutaen paikalle. He jututtivat minua ja käskivät käydä päivystyksessä. Ja niin ohjaajat raahasivat minut sinne. Siellä psykiatrinen sairaanhoitaja haastatteli minut ja sitten odotettiin 2h lääkäriä. Siinä ajassa minun ajatukset selkiytyi ja ohjaajatkin sanoi että olen kuin erityttö jo. Lääkäri jahkaili KAUAN kirjoittaako lähetteen ja hän totesikin moneen otteeseen että hänellä ei ole muita vaihtoehtoja kuin lähete osastolle. Siinä kohtaa murruin. Itkin ja anelin ettei hän tekisi niin. Itkin ohjaajille sanoen :"Sanokaa jotain. Auttakaa. Pelastakaa mut. En halua suljetulle".
"Kyllä me nyt taidetaan pärjätä Pipsan kanssa laitoksessakin", ohjaaja sanoi. Se lause oli se mikä pelasti mut. Lupasin lääkärille etten tapa itseäni ja sitten hän halusi vielä sopimuksen päälle kätellä ja käski luvata sama ohjaajille ja lyödä kättäpäälle. Ja niin tein.
Itsemurha olis ollut luovuttamista, mun omaa heikkoutta ja lisäks se olis ollut itsekäs teko joka olis tappanut muutaman ihmisen ympäriltäni. Mielummin kidun maanpäällä kuin satutan muita niin pahasti että seurauksena olisi heidän itsemurhat ja/tai sydänkohtaukset.