Hyvästi, ootte rakkaita <3

Mä en tiedä kuinka tarinat lopetetaan.
Mutta enskiksi kuulumiset.
Mulla on ihan hyvä olla vaikka muutto ahdistaa. Lopullisesti muutan laitoksesta 1.6. Mulle tulee ens kuussa koiranpentu ja kaikin puolin odotan tulevaisuudelta hyvää. Minulla ja poikaystävälläni tulee nyt toukokuussa 2018 vuosi täyteen.
Mä pelkään, etten pärjää yksin asuessa, mutta luotan siihen, että ympärillä olevat ihmiset ei hylkää mua, jos mulla lähtee menee huonoon suuntaan. Mä uskon, että he auttavat kyllä ja on tukena.

Jokainen teistä, eli just sinä. Sinä, joka lukee tätä ruudun toisella puolella.
Sinä olet auttanut jaksamaan. Jokainen katselukerta on auttanut jaksamaan, jokainen kommentti ja s-posti, jokainen joka on instagramissa tullut juttelemaan ja kommentoimaan. Jokainen, joka on vain lukenut blogiani on ollut mukana mun tarinassa. Mä haluan kiittää niin nöyrästi, kun vaan voin ja toivon, että se välittyy sulle. Mä kirjotan tätä kyyneleet valuen, mutta tähän hetkeen tää on oikein.
Mun tarina ei ole loppu vielä. Mun tarina jatkuu vielä ja pitkään. Mä oon taistellut syömishäiriön kanssa ja olen voiton puolella. Mä selvisin masennuksesta. Mä selvisin itseni satuttamisesta ja useista itsemurha yrityksistä. Mä oon vahva ja oon selviytyjä.

Olet rakas ja arvokas ihminen.
Älä ikinä unohda sitä. Kehu itseäsi ja anna itsesi lupa voida hyvin. Anna itsellesi lupa rakastaa itseäsi. Olet ansainnut sen. Ole sinäkin selviytyjä ja jatka taistelua. Mä tiedän että sä voitat<3

Sä voit aina tulla puhumaan mulle.
Sähköpostitse: anapro750@gmail.com
Ja instassa @irti_kahleista
Sun ei tarvitse ajatella, että katoan.
Mun tarinaa voit seurata instagramissa.

Ja mä lupaan sulle yhden jutun!
Tasan vuoden päästä 16.5.2019 mä kirjoitan tänne vielä. Mä kirjoitan viimeisen koosteen elämästäni tänne. Jos siihen mennessä useampi on pyytänyt minua takaisin kirjoittamaan saatan jatkaa vuoden päästä. Lisäksi lupaan edelleen vastata kaikkiin kommennteihin mitä kirjoitatte. Eikä tämä blogi tule poistumaan.

"Jonakin päivänä vielä lennän"
Mä alan olemaam irti_kahleista.
Nyt minä, Jasmin olen päässyt lentoon.
Nyt kuulitte oikean nimeni.
Jasmin

~On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa
Nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa
Jäi jälki sydämiimme
Jälki unelmiin
Teille laulamme nyt näkemiin

Turvallista matkaa me toivotamme näin
On aika purjeet nostaa ylöspäin
Turvallista matkaa aalloilla elämän
Kanssa hyvän ystävän~
- Pekka Simojoki

Sä selviät kyllä kaikesta. Luota muhun <3

Uus kämppä

Mulla on kauheesti stressiä. Ja sen stressin sisälle mahtuu monia tunteita; ahdistus, pelko ja hylätyksi tulemisen tunne.
Rahahuolet on yksiä isoimpia huolia.
Kuitenkin ykkös sijalle pääsee pelko muutoksesta. Pelkään kun asiat muuttuu.
Pelkään etten selviä yksin. Pelkään vointini romahdusta. Tiedän ettei laitos hylkää minua, mutta siltä se tuntuu. Oon aina tervetullut käymään täällä ja täältä pari ohjaajaa on luvannut tulla käymään. Mutta silti tuntuu pahalta. Tuntuu kuin kukaan ei välittäisi... Miten pääsisin tästä tunteesta eroon?
Kuitenkin kämppä on ollut 1.5 alkaen mun. En oo vielä vienyt mitään sinne. Kukaan ei ole vielä käskenyt viedä.
Ei siinä sinällään mitään kun eihän minulla ole avaimiakaan vielä. Saan ne sitten kun takuuvuokra on maksettu. Onneksi sossu maksaa sen.
Laitos on mun koti. On ollut jo melkein vuoden...
Kai niiden lintujen on joskus pesästään lennettävä.
Kai mä selviän.
...
(ehkä)

Liikaa suorituspaineita

Mä aloitin autokoulun ja haluan kortin nopeasti. Normaalisti teorioihin menee 2kk, mutta minä olen ottanut kaikki tunnit niin, että saan viimeisen tunnin käytyä ensiviikon perjantaina. Minulla on siis 19h teoriaa. Olen lukenut kaikki e-kirjat useampaan kertaan ja kaikki tehtävät olen tehnyt. Palkissa johon koulun 10 parasta oppilasta on merkitty minä olen ykkös paikalla ja nimeni perässä on pienen kultaisen pokaalin kuva. Oppilaat on järjestelty tehtävien onnistumisprosentin mukaan.
Jokaisen tunnin jälkeen avautuu 5 lisätehtävä kirjaa ja olen tehnyt kaikista käyneistäni tunneista olen tehnyt kaikki viisi lisätehtävä kirjaa loppuun. Minun on oltava paras. Syy miksi minun on oltava paras on perfektionismini sekä itseinhoni. Minun on todisteltava itselleni, että olen hyvä jossain, että osaan jotain.
Maanantaiksi on sovittu ensimmäinen ajotunti. On loogisestikin jo pääteltävissä, etten ole täydellinen kuski. Kukaan kortillisistakaan ei ole täydellinen. Mutta en siis osaa ajaa vielä autolla niin että kortin saisin heti. Kuitenkin olisis tilanne mikä vain 17h ajoa minun on käytävä. Minun on hyväksyttävä etten maanantaina osaa asioita MUTTA opin uutta...Nääh eipä tämä auta...Haluaisin hämmästyttää ajo openi taidoillani (vaikkei niitä vielä ole).

Suoriutumispaineita loi myöskin ajolupahakemuksen hoito. Yhden lapun täyttökin jo ahdisti. Entä jos en osaa. Onneksi ohjaaja oli kanssani ja neuvoi kun tarvitsin apua. Kädessäni oli jonotusnumero ja menin istumaan ja odottamaan vuoroani. Puhelin soi, ohjaaja vastaa ja menee pihalle puhumaan. Jäin yksin. Se oli pelottavaa ja juuri sillä sekunnilla tuli vuoroni. Pelkäsin että mokaan jotain.
Kun sieltä oltiin selvitty alkoi teoriat...2h putkeen.

Ja nyt kun kirjoitan tätä tästä kaikesta olen selvinnyt, mutta vielä viikonloppu täynnä paineita.
Huomenna klo 8.00 bussilla Tampereelle Hevoset-messuille. Takaisin lähden sieltä junalla klo 18.15.
Sama sunnuntaina. Paitsi, että menen junalla sinne ja bussilla takaisin.
Mikä tässä pelottaa.
Suoriudunko reissusta niin että kaikki menee suunnitellusti?
Löydänkö oikeat laiturit? Osaanko suunnistaa oikeille pysäkeille kun yritän käyttää paikallisliikennettä?
Stressaaaa!

Postaus vuoden takaa #6, 25.3.2017 (maaliskuun osa tulee nyt myöhässä)

"Kipeenä, yksin, laitokseenko

Eilen oli sosiaalityöntekijäni kanssa palaveri, jossa puhuttiin laitokseen menosta. Kyseessä ei ole huostaanotto vaan avohuollon sijoitus. Huhtikuun lopulla on palaveri jolloin menen vanhempieni sekä sossuni kanssa laitokselle. Siitä en tiedä oikeastaan mitään sen enempää.
Fiilikset tällä hetkellä huonot. Voimaton olo, oksettaa ja kuume nousi. Kaiken kruunaa kurkku kipu. Haluisin siitä huolimatta tehdä jotain koko ajan. On myös todella yksinäinen olo. Äiti syö sipsiä, ranskiksia, korvapuusteja ja katsoo telkkaria, pikkusisko on kaverilla yötä ja iskä...yllätys, yllätys...hän on pelaamassa lätkä matsissa. Surettaa on niin yksinäinen olo. Toivon että olisin maanantaina terve. Kyllä, toivon pääseväni kouluun, koska siellä en ole täysin yksin. Voisin toki soittaa Rubiinille kuten lupasin, mutta ääneni on niin poissa etten saa puhuttua."

Tuosta kuumeesta yms. en osaa oikein sanoa mitään. Kaikki sairastelee joskus.

Elämä on täynnä päätöksiä ja valintoja. Ja voin sanoa ettei ne kaikki ole mitään helppoja. Joskus valintoja katuu ja joskus ei. Jotkut valinnat tuo ahdistusta, kipua ja tiputtaa vuorelta alas ja jotkut taas nostaa sinut vuorenhuipulle ja tuo onnellisuutta. Ja olen sitä mieltä, että minun pelinappulan siirto oli hyvä. Minä laitoin "bensaa palamaan" jotta saan elämää eteenpäin. Minä juttelin laitoksen johtajan kanssa (onneksi Harmaa kannusti ja tuki vieressä), joka soitti sossulleni. Minä pyysin päästä laitokseen. Olihan se vaikea päätös.
Äidilleni pelkkä meidän vanha sossu toi painajaisia. Joten voitte kuvitella kuinka hän itki kun tahdoin laitokseen. Sain kuitenkin vakuuteltua äidilleni ja isälleni kuinka laitos tekisi minulle hyvää. Ja sehän oli alunperin avohuollon sijoitus eikä huostaanotto vaikka siihen se lopulta meni. Mutta näinhän tässä kävi. Laitokseen pääsin ja se päätös on ollut minun elämäni yksi suurimmista päätöksistä. Jättää koti ja perhe. Mutta tämän valinnan teko avasi minulle monia ovia. Loppujen lopuksi huostaan ottoakin salaa toivoin ja sh:n pahentuessa minut huostaanotettiinkin. Ja tämä avasi vielä enemmän ovia. Turvallinen paikka opetella itsenäistymistä ja edelleen asun laitoksessa ja harjoittelen sitä. Ratsastuksessa olen kehittynyt ja päässyt kilpailemaan ja valmentautumaan. Sain jälkihuollon, joka on kohdallani todella suuri apu ja pelastus. Voin kirjoittaa teille jälkihuollosta oman postauksen myöhemmin.
Sitten tuosta yksinäisyydestä. Yksinäisyys on näinäkin päivinä läsnä. Pahimpina sh aikoina ei edes seura kiinostanut niin paljoa. Toisaalta nykyään masentaa toisinaan niin ettei jaksa nähdä ketään, mutta silti tuntuu yksinäiseltä.
Nyt taas tässä huhtikuussa alkoi omat ruokailut. Ruokailusta oli tullut minulle sosiaalinen tilanne ja nyt syön yksin. Lisää yksinäisyyttä. Pitää itse hoitaa kaikki. Ahdistavaa ja pelottavaa. Onneksi tukea pursuaa joka puolelta. Mutta silti...yksinäisyys on toisinaan myös vain tunne ja se tunne on minulla joka päivä läsnä.

Kuulumisia

Anteeksi hirmuisesti tämä hiljaisuus blogissani.
Tässä on nyt ollut niin paljon kaikkea, että kirjoittaminen on stressannut enemmän kuin toiminut terapeuttisena.
Lähdetään järjestyksessä.
Elikkäs leikkaus meni tosi hyvin. Pääsin takaisin laitokseen samana päivänä.
Kuusi viikkoa vähintään kävelemättä normaalisti. Ensimmäiset kaksi viikkoa menin keppien kanssa ja nyt kevennyskengän kanssa voin kävellä. Ne kaksi viikkoa oli raskaat kaksi viikkoa. En pystynyt mihinkään juurikaan menemään.
Sitten iskikin se kauhulla odotettu päivä. Se päivä kun kuolema pelottaa ja samaan aikaan harkitsee itsemurhaa. Se päivä kun itkee silmänsä kuiviksi. Se päivä kun nuomero vaihtuu.
Nimittäin syntymäpäivä. Se oli raskas päivä, mutta se ei ollut yhtä raskas kuin viimeksi.
Minun ikäkriisini ei ole siis mikään vitsi vaikka moni niin kuvittelee.
"Sähän oot nuori ja täytät 18v. Eihän sulla mitään ikäkriisiä ole. Se puskee vasta ekan kerran siinä 30v:n tienoilla ja sitten vasta kun täytät 50v", näin moni ajattelee. Se ei vain kohdallani pidä paikkaansa. Toisaalta mikään ei muuttunut saan yhtäpaljon apua ja saan asua laitoksessa. Lääkäri ajat, kela paperit yms. minun on hoidettava itse, mutta saan siihen tukea toidella paljon.
Ja tästä päästäänkin ns. virallisiin asioihin.
Kun täyttää 18v pankkitilit siirtyy omiin nimiin ja kuukauden sisällä tunnukset vanhenee ja on käytävä pankissa. Toisen tilini olen jo hoitanut ja toisen kanssa olen säätänyt ja nyt pitäisi varata aika toiseen pankkiin. Ongelma on, että pelkään soittaa virallisia puheluita. Niin ja kelan papereita pitäisi täytellä. Lääkäri kirjoittaa B-lausuntoa vammaistukea ja psykoterapiaa varten. Terapiaan liittyvän lapun olen hoitanut ja se pitäisi kelaan viedä. Sairaspäivä raha hakemus on lähes valmis.
Ja vammaistuki asia on puoli tiessä. Niin kutsuttu ARTO-lomake on nyt valmis ja vien sen huomenna polille, mutta hakemus mikä menee kelalle on täysin tyhjä. Nämä on kuormittanut minua paljon.

Vointi on vaihdellut aika paljon. Nyt kun kirjoitan tätä kellon on hieman yli puolen yön ja kävin tuossa 22.30-23.30 kävelyllä, koska virtaa riittä. Tai...noh... Nyt alkaa lääkkeet väsyttämään pikkuhiljaa. Toisinaan olen ollut voimaton ja sh ajatukset on pyörinyt päässä. Satunnaisia ahmimisia on ollut ja satunnaisia vähällä syömisillä mentyjä päiviä myös. Viiltelyä on ollut kolmesti tai neljästi. Poliisi kuulustelu on ollut (tästä lisää myöhemmin). Poikaystävän kanssa ollut hieman hankalaa. Ryyppäämistä ollut jonkun verran. Sirkus treeneissä olen käynyt vaikka jalkapuoli olenkin ja esiintymis asutkin on nyt valmiina. Minua hieman ahdistaa puku, koska koen itseni hyvin lihavaksi ja valkoiset legginsit ei imartele jalkojani (mutta valkoiset legginsit sopii parhaiten asuun). Anyway on niitä hyviä hetkiäkin ollut. Esiintymis asujen etsiminen Harmaan kanssa oli mukava. Olen myös käynyt hänen kanssaan syömässä ihan ravintolassa. Nää mukavat asiat on auttanut mua jaksamaan yllättävän paljon.

Silloin kun olin niukalla ravinnolla mun keho toimi hitaalla ja se ei ole vieläkään normalisoitunut. Syön säännöllisesti riittävästi ja keho ei ymmärrä ettei ole mitään hätää. Se luulee että nyt on kerättävä kaikki ruoka varastoon koska nälkiintyminen on edessä. Mutta kun ei ole.
Tästä syystä kaikki mitä syön kerääntyy mun kroppaan. Neste, ruoka, herkut, aivan kaikki.
Se ahdistaa. Paino on noussut tosi paljon. Ehkä vuoden päästä tämä on tasoittunut ja keho alkaa olla normaali toiminnassa. Väkisinkin silti ajattelen, että jos sitä ihan vain pari kiloa tiputtaisin.
Ihan oikeasti vain 2kg. Ei enempää. Mutta minulla on syömishäiriö josta en ole vielä parantunut joten laihdutus ei kannata. Kun antaa pikku sormen niin se vie koko käden ja wholaa piru on irti ja kierre alkaa. Minä tedän jo mitä se on. Olen nähnyt sen. En tahdo sinne kierteeseen enään. Kierre on poikki, mutta mieleni ei ole vielä terve.

Jos teillä on toive postauksia niin niitä saisi taas laittaa kommentteihin. Kiitos jo etukäteen.
Voikaa hyvin rakkaat ihmiset <3

Postaus vuoden takaa #5 19.2.2017

"Painajainen vai jotain muuta

Olen nähnyt usein painajaisia. Ja tässä nyt viime yön painajainen. Jos joku osaa tulkita unia voisi kertoa mitä tämä ahdistava uni tarkoittaa.
Karkasin kotoa. Lähdin koska tahdoin pakoon omaa elämääni. En ole varma kauanko olin karkuteillä. Olin peloissani. En uskaltanut puhua kellekkään. En tavannut edes kavereitani koska pelkäsin heidän soittavan poliisin hakemaan minut. Sitten näin auton joka pysähtyi ja autosta tuli Salkkareiden Eeva (enkä edes katso salkkareita). Eeva juoksi perääni ja lähdin juoksemaan pakoon. Eeva huusi: "Pysähdy!!!". Mutten pysähtynyt. Juoksin piiloon suuren kiven taakse. Tärisin peloissani. Eeva tuli kiven taakse ja kyykistyi puhumaan minulle :"Shh. Älä pelkää. En soita poliisille". En vastannut Eevalle tärisin vain. Sitten yhtäkkiä lähdin juoksemaan täysillä karkuun. Siinä kohtaa Eeva soitti poliisille.
* * *
Sen jälkeen seuraava asia mitä muistan unessa oli että olin jossakin rakennuksessa jollakn käytävällä. Olin rakennuksen toisessa tai kolmannessa kerroksessa käytävällä ja käytävän päässä oli iso ikkuna. Poliisit ja Eeva juoksivat perässäni. Sitten pysähdyimme. Poliisit yritti lähestyä ja he yritti olla mukavia. Minä katsoin hetä ja peruutin kohti ikkunaa. Sitten huusin :"Tapan itseni!". Ja juoksin ikkunan läpi seläleen maahan. Eeva huusi: "Ei!". Ja poliisit juoksi ulos katsomaan olenko elossa. Ja minö olin siis elossa mutten liikkunut. Makasin vain shokissa maassa. Ambulanssi tuli ja vei minut sairaalaan tarkkailuun ja sieltä minut vietiin myöhemmin suljetulle."

Mä en edes enään muistanut tätä postausta. (Johtunee siitä, etten todiaankaan vuoteen ole tätä lukenut)
No mutta juu.
Tuli sellainen déjà-vu tunne. Tuota kirjoittaessa ei tuntunut siltä että unenkaltainen tilanne olisi joskus ennemminkin käynyt. Mutta nyt kun luin sen tuli sellainen olo, että hei tästä tulee mieleen muutamia tapahtumia. Tuo uni kokonaisuutena ei tunnu tapahtuneelta, mutta parista kohdasta tulee eri tilanteet mieleen hyvin vahvasti.

Tilanne 1.
"Karkasin kotoa. (Laitoksesta) Lähdin koska tahdoin pakoon omaa elämääni. (Menin istumaan sillan kaiteelle hypätäkseni pää edellä kivikkoon joka näkyi joessa) En ole varma kauanko olin karkuteillä. (Ehkä pari tuntia) Olin peloissani. En uskaltanut puhua kellekkään. En tavannut edes kavereitani koska pelkäsin heidän soittavan poliisin hakemaan minut. Sitten näin auton joka pysähtyi ja autosta tuli Salkkareiden Eeva (enkä edes katso salkkareita). (Laitoksen auto ja pari ohjaajaa tuli paikalle ja Eeva oli tässä tilanteessa eräs ohjaaja) Eeva juoksi perääni ja lähdin juoksemaan pakoon. Eeva huusi: "Pysähdy!!!"."

Tilanne 2.
"Tärisin peloissani. Eeva tuli kiven taakse ja kyykistyi puhumaan minulle :"Shh. Älä pelkää. En soita poliisille". (Ohjaaja K tuli huoneeseeni rauhoittelemaan kun sain ahdistuskohtauksen) En vastannut Eevalle tärisin vain. (Tässä välissä ohjaaja L tuli huoneeseen katsomaan kohtaustani ja käski hypätä hänen kyytiinsä ja lähteä päivystykseen. Kävelin asiallisesti ulko-ovelle.) Sitten yhtäkkiä lähdin juoksemaan täysillä karkuun. Siinä kohtaa Eeva soitti poliisille. (Tai joku ohjaajista soitti)

Tilanne 3.
"Makasin vain shokissa maassa. (Kiinnipidossa) Ambulanssi tuli ja vei minut sairaalaan tarkkailuun ja sieltä minut vietiin myöhemmin suljetulle."(Poliisi vei tarkkailuun ja sieltä ambulanssilla suljetulle)

Leikkaus tulossa

Ensin vähän päivittelyä. Syömisten kanssa on mennyt rennommin. Mutta muuten vointi onkin heitellyt. Ilta ahdistukset on kovia. Yksi pieni ahdstuskohtauskin on tullut.
Pian on synttärit ja täytän 18v...
Olin eilen 17.2 Helsingissä eläinten ääni mielenosoituksessa. Oli tosi mukava päivä.
Jaaa sitten itse asiaan.
Eli tulevana tiistaina 20.2 on leikkaushoitajalle aika ja heti sen perään on sydänfilmi sekä verikokeet.
Ihanaa. Minä kun niin paljon verikokeita rakasta(pelkään).
Ja leikkaus on siitä viikon päästä eli jo 27.2.
Minulla on kokoajan sellainen olo, ettei se voi mennä hyvin. Ei vain voi.
Koska on jo niin hyvä tuuri, että sain ajan leikkaukseen näin nopeasti joten ei kahta hyvää tuuria voi käydä peräkkäin.
Kauhee katastrofi ajattelu päällä siitä kuinka mun elämä ja unelmat romuttuu.

Nooh mutta what ever on vaan jotenkin niin paljon asioita päässä.
Tuntuu, että kaikki olis vaan "ihan sama".
Niin moni asia kiinnostaa ja o kivaa jne...mutta silti olen vaan "ihan sama"-meiningillä.
Pääkoppa ei jaksa pyörittää kaikke tätä mitä tässä on menossa ja tulossa.

Uusi ongelma syömisen kanssa

Luonnollisesti mun sh:n kanssa on ollut ylä- ja alamäkiä. Nyt on suunta ylöspäin kun mietitään annoskokoja. En tiedä onko tämä vain hyvä jakso ja pian tulee romahdus vai onko suunta pitkällä kaavalla oikeasti menossa parempaan.
Mutta minun mieleni temppuilee edelleen. Välillä tulee ajatuksia siitä ettei saa syödä. Eli on samoja ajatuksia kuin aina ennenkin. Mutta yksi asia on muuttunut. Mun on pakko syödä yli terveellisesti. Tai niin tarkkaan mitä ravitsemusterapeutti on sanonut. Minulle ei ole tehty mitään tarkkaa suunnitelmaan vaan on puhuttu lautas malleista ja että suunninpiirtein niin pitäisi syödä. Lisäksi hän suositteli että pitää opetella herkuttelemaan.
Mutta nyt mulla on pakkomielle laskea että syön "täydellisesti" (ei ole olemassa täydellistä ruokavaliota, mutta siis niin täydellisesti mitä ravitsemusterapeutti on sanonut).
Mittaan kaiken etten syö liian vähän tai liikaa. Lasken kalorit ja suhteutan ne päivittäiseen liikuntaan.

Esimerkki eiliseltä.

Aamupala:
- 125g maustamatonta kaurajogurttia
- 1dl mansikoita
- kaurapuuro (hiutaleita 1dl)

Lounas ja päivällinen oli molemmat samanlaiset:
- 40g riisiä
- 100g soijapaloja
- 1/3 lautasesta täyttyi kasviksilla
- ruisleipä siivu kasvimargariinilla ja kurkulla

Välipala:
- 250g maustamatonta kaurajogurttia
- 1dl mansikoita
- 2 kupillista kahvi

Iltapala:
- banaani
- 125g maustamatonta kaurajogurttia
- ruisleipä siivu kasvimargariinilla ja kurkulla

Lisäksi ravitsemusterapeutti on sanonut että olisi hyvä syödä esim. jotain karkkia tai vastaavaa makeaa joka päivä vähän ettei retkahda ahmimaan ja lopulta huomaakin ruoskivan itseään näännyttämällä. Joten fanaattisesti pakotin itseni syömään lakritsipatukan. Jotta olisin syönyt "täydellisesti".

= 2 050kcal

Ja olen käynyt lenkillä ja sirkus treeneissä vaikka ne oli aika kevyet.

Myöskin ongelma nesteytyksen kanssa on muuttunut siihen että pidän kirjaa paljonko olen päivässä juonut.
Ja eilen tuli juotua 1,6l.

Ja jonkun korvaanhan kuulostaa terveeltä että pitää huolen että syö. Mutta kun se ei ole se että pidän huolen että syön. Jos siitä olisi kyse että huolettomasti katson etten jätä syömättä niin en laskisi kaikkea. Pelkään että syön liikaa tai liian vähän. Olisi eriasia jos minulla ei koskaan olisi ollut syömishäiriöitä ja olisin fitness intoilija, mutta kun pohjalla on syömishäiriö josta en koe olevani parantunut. Tämä pakonomainen täydellisesti syömisen tarve on raskas taakka joka lisää ahdistusta. Ja mun terapeutti poliklinikalla ei auta mua, koska hänen sanojensa mukaan "kunhan syöt".
Vaa'asta on pakkomielle. Nyt en vahtaa olenko laihtunut. Vahtaan sitä että paino on joka aamu samaan kellonaikaan tismalleen sama. Sillon tiedän että olen onnistunut. Vaaka on mukana joka paikassa missä yövyn. Olin viikonloppuna kotona yötä... vaaka mukana.
En ehdi nauttimalla nauttimaan ruuasta. Teen ruuan ja kun se on valmis odotan että kello on sen verran että pitää syödä. Suositeltu aika syömiseen olisi 20min. Ja siihen aikaan pyrin. Parilla minuutilla se aina heittelee, mutta suunninpiirtein. En ole sanonut kellekkää ohjaajalle mitään. Nekin varmaan ajattelisi että tää on ihan tervettä. Ei ymmärtäisi sitä mitä mun pää käy läpi. Luen ravitsemus suosituksia... suomeksi sekä englanniksi, lasken kaloreita, mittaan ruuat, katson minuutilleen koska pitää laittaa ensimmäinen haarukallinen suuhun, jos en ole juonut yli 1,5l päivässä on se mitä vajaaksi on jäänyt pakolla juotava illalla, ja vaikkei makee mieli tekisi on se yksi makea juttu päivässä syötävä.
Pää hajoo.
Kertokaa pliis mitä mun pitäs tehdä. Kelle mun pitäs tai kannattais sanoa tästä?

Mun elämäni ihanin päivä

Näitä ihania päivä on mutta viime lauantaina tuli yksi lisää. Mun pitkä aikainen haave/unelma toteutui. Pääsin nimittäin katsomaan tämän vuoden Apassionatan. (se on siis euroopan suurin hevosshow jossa on upeat hevoset jotka tekee temppuja ja taustalla on tarina, jne...) Oon kiitollinen siitä laitokselle, joka mahdollisti sen. Kulut ei mennyt itsenäistymis rahoista. Jos olisin itse maksanut reissun en olisi sinne lähtenyt. Reissu kuitenkin maksoi liikaa säästeliäälle ihmiselle. Lipuilla hintaa oli 79,50€ sitten siihen lisätään linja-auto sekä juna matkat ja ruokailut.
Helpotti kummasti reissua se että minulla on hyvä flow päällä syömisen kanssa. Muuten olisi tullut tappeluita ruokailu tilanteissa eikä reissu olisi ollut niin mukava.
Aamulla heräsin klo 4.00. Ja bussi lähti klo 6.30.
Kun oltiin Helsingissä käytiin Subwayssa syömässä. Ahdistus oli todella kova. Helsingin kampissa kun ihmisiä on aika paljon ja julkisilla paikoilla syöminen on aika ahdistavaa VIELÄ. Olen luvannut itselleni että opettelen nauttimaan syömisestä myös julkisilla paikoilla. Se kuitenkin meni ihan hyvin. Kun Apassionata loppui oli päivällisen aika ja käytiin jossain ravintolassa syömässä. Ahdistus oli siinäkin läsnä, mutta se meni hyvin kuitenkin. Olen ylpeä siitä miten suoriuduin syömisistä reissussa. Ohjaajakin oli ylpeä minusta ja sanoi että suoriuduin hyvin. Hän myös sanoi, että kanssani on mukavaa käydä reissussa kun syön, koska sillon kun kanssani käydään syömisestä sotaa tulee ohjaajillekin pahaolo ja alkaa ärsyttämään. Sain uuden asian mitä ajatella kun syöminen on vaikeaa.
"Ihmiset viihtyvät kanssani paremmin kun syön"

Sitten vielä uusi asia. Mulla on uusi ongelma syömisen kanssa, mutta siitä lisää ensi postauksessa.

Hyvää loppu päivää kaikille <3

Palaveri

Mulla oli laitoksella asiakassuunnitelma palaveri, jossa juteltiin tulevaisuudesta.
Kun täytän 18 en muuta vielä pois. Kämppää aletaan etsiä 1.4, koska ensin on selvittävä synttäri ahdistuksesta. Muutto tapahtuu viimeistään 1.6.
Itsenäistymis ohjelmassa siirryin kakkos vaiheeseen. Eli hoidan kodintarvikkeet, kaikki ruuat (paitsi viikonloppuisin) ja hygienia tarvikkeet. Saan 370€/kk.
Myöskin minulle aletaan antamaan minulta takavarikoituja esineitä takaisin pikkuhiljaa. Ensimmäiset esiineet oli teroitin ja vaa'at.
"Me annetaan sulle vaa'at mielummin nyt ennenkuin oot 18v, koska nyt jos me huomataan niitten kans tulevan ongelmia ja se addiktio iskee päälle niin me voidaan rajottas sun vaa'alla käyntiä", S johtaja sanoi.
Se syömishäiriö sisälläni oli niin onnellinen, että itkin. Äitin ilmeiltä pystyi lukemaan mitä hän ajatteli. Äiti kauhistui kun ymmärsi että mulla on oikeesti ongelma oikeesti sh vaikka paranemaan päin ollaan menossa ja olen paljon mennyt eteenpäin.
Mä itkin ja ylistin S:ää ääneen vaa'an takasin saannista ja äiti katsoi minua kuin hullua.
Ja vaa'an kanssa on taas ongelma. Köyn sillä vähemmän kuin pahimmillaan, mutta aivan liikaa silti. Käyn sillä 1-3 kertaa päivässä. Mutta se mikä taas osoittaa että olen mennyt eteenpäin on se etten ole antanut painon vaikuttaa siihen mitä syön. Vaaka ei ole saanut samaa valtaa mitä ennen.
No niin mennääs eteen päin ja jatketaan palaverista.
Kotiintulo aikaa muutettiin. Saan olla niin myöhään ulkona kun tahdon kunhan ilmoitan missä menen. Palaverin jälkeen olin aivan rikki. Kun se loppui hajosin totaaliseen itkuun. Koko 60min pyöri syntymäpäiväni ympärillä.
Mutta siitäkin selvittiin.
Vointi saattaa romahtaa pian synttäreiden vuoksi, mutta pyrin tekemään valintoja siten että saisin omaltaosaltani lievennettyä ahdistusta. Välillä pitää oppia itse ottamaan vastuuta omasta voinnista eikä heittäytyämuiden käsivarsille ja olla itse hoitamatta itseään. Teen kaikkeni ettei vointi romahda.
Voimia kaikille teille ihanille ihmisille <3

Hierojalla

Olin hierojalla pitkästä aikaa tänään.
Selkä ja hartiat+kädet.
Syömishäiriö ja hierojalla käynti on jännä yhdistelmä.
Tiesin, että nyt on pakko mennä hierojalla.
Hartiat oli niin jumissa, että hierojakin ihmetteli sitä.
Kuitenkin tilanne ahdisti.
Vieras mies, jouduin olemaan ilman paitaa, kädet täynnä arpia, joista osa on jo vaaleita ja osa tummia+se valtava itseinho ja oma ajatus siitä kuinka lihava olen ja että joku vielä koskee läskeihini.
Mutta hei! Hierojat on nähnyt vaikka minkä laisia vartaloita. Ja käsivarsianikaan hän ei jäänyt ihmettelemään. Kiusallisia tilanteita ei ollut ja koko ajan höpöttettiin kaikkea mukavaa. Jos en itse keksinyt puhuttavaa hän kyllä heitteli kysymyksiä.
Suosittelen kaikille hierontaa. Hierojat katsoo sinua ammattilaisen silmin ja ajattelee enemmän lihaksiasi kuin kokoasi.
Tosin kallistahan se on, mutta sen arvoista.
45min tänään hierottiin ja on rento olo vaikka lihakset vähän hellänä.
Sanoin etten ole ennen ollut hieronnassa yläkropastani ja hän oli mukava ja sanoi mitä tehdään. Joillekkin kun se tuntuu ahdistavalta olla vähissä vaatteissa toisen edessä. Mutta hän sai kyllä oloni mukavaksi ja sain rentoudutta, vaikka kireisiin lihaksiin ottikin kipeää.

Otteita päiväkirjasta #1, Tästä se kaikken paha alkoi

"Sunnuntai 31.5.2015

Heippa!
Eilen saatiin todistukset ja päästiin kesälomalle!
JEE!
Noo, tottakai me kavereiden kanssa päätettiin vähän juhlia.
Paino sanalla VÄHÄN.
S:n kanssa sitten ostettiin 24pack.
Minä maksoin 8€ ja S 12€. Kaljat jaoimme niin, että minä sain 9 Olvia ja S sai 15.
Koska minun laukkuni oli tilavempi niin S kantoi sitä ja siellä oli S:n kaljat. Minun kaljat oli S:n laukussa ja pidin vastaavasti siitä huolen.
Kun olin juonut 6 kaljaa alkoi käytös muuttua.
(Niin unohdin sanoa, että joimme rannalla ja noin liian nopeasti)
Aloin kuristamaan itseäni.
Silloin M tuli istumaan päälleni ja piti käsiäni maata vasten.
Tuntui, että kaikki nauroivat minulle.
Silloin rannalla oli minä,S,M,E,L,R,V,K,Je,Ja.
Selvinpäin oli kaikki muut paitsi minä, R ja S.
S ei ollut juonut niin paljoa joten hän oli olemukseltaan selvinpäin.
Joku sanoi, että rannalle tulisi pian poliisit, joten minä ja S lähdettiin moikkaamaan X:ää.
X ja S sai minut hetkeksi rauhoittumaan. Sitten palattiin rannalle.
Käveltiin S:n kanssa käsikynkkää, jotta kävelisin kuin ihmiset.
S huomasi takanamme poliisit ja hän käski tiputtamaan laukut ja niin me teimme ja jatkoimme matkaa. Menin katokseen, jossa kaikki muutkin nuoret istui.
Poliisi kysyi kenen laukut ovat ja S sanoi, että hänen.
Poliisit olisi lähteneet viemään S:sää putkaan, mutta minä menin ja sanoin että laukkut oli minun.
Nooh, menin sitten poliisi autoon ja he lähtivät viemään minua kotiin. Kotipihassa en suostunut tulemaan maijan peräkontista ulos, joten minut revittiin sieltä väkisin.
Yritin lähteä juoksemaan pois mutta askeleeni oli epävakaat joten menin vain horjuen eteenpäin. Poliisi sedät ootti minut kiinni vei kivetykseltä nurmikolle ja kaatoivat minut siihen vatsalleen.
Muistan, että poliisi olisi istunut päälläni mutta äiti sanoi poliisin pitävän vain jalalla minua maata vasten.
Minulle laitettiin käsiraudat ja tätä ei vissiin monelle 15-vuotiaalle tehdä. Raudoissa minut nostettiin takaisin maijan kyytiin rauhoittumaan. Kuuntelin tarkkaan kaiken mitä kuulin poliisien ja vanhempieni puhuvan. Oli kuulemma 1 tai 2 kaljasta kiinni, ettei rippijuhlien tilalla olisikin tullut olemaan hautajaiset.
He myös uhkasi vievänsä minus suljetulle lepositeisiin.(Tällöin en ollut vielä kertaakaan joutunut suljetulle)
Aloin potkia ja tähän poliisi uhkasi laittavan minulle jalkoihinkin raudat jos en rauhoitu. Olin näsäviisas joten aloin sylkeä autoon. Siihen poliisi tuumasi, että joutuisin aamulla pesemään auton jos en lopeta.
Onneksi jalkojani ei raudoitettu koska muuten 60km matka putkaan olisi ollut vielä hirveämpä.

Putkan ovelle päästyäni totesin:"Onks tää mun hotellihuone".
Ovi oli harmaa ja siinä oli pieni luukku josta poliisi ohimennessään sai vilkaistua miten minulla menee. Ovelta katsottuna päädyssä vasemmassa reunassa oli keltainen ohut patja. Pääty seinällä katon rajassa oli pienet ikkunat joihin ei ylettänyt. Heti oikealla oli teräksinen harmaa vessanpönttö. JA voin sanoa, että se oli pirun kylmä eikä paperia ollut. Oven yläpuolella oli valvontakamera.

Tulevan seitsemän päivän sisällä joudun käymään sossun puheilla.
Koska lasu eli sossu merkki eli lastensuojelu ilmoitushan tästä tuli. (rakkaalla lapsella monta nimeä vai miten se menikään)

MIKSI MÄ PILAAN ELÄMÄNI?"

Tästä nämä päiväkirjat lähtee. Yllä oleva teksti on siis täysin suora kopio päiväkirjastani.
Älkää toistako samoja virheitä mitä minä olen tehnyt. Tulette huomaamaan kuinka tämän yhden kerran jälkeen kaikki muuttu.

Uusi perheen jäsen tulossa

Se lähestyy...
Ai mikä?
Mun syntymäpäivä...
Täytän 18...
En halua vanheta.
Ajan kulumisesta seuraa pettymyksiä, päättymisiä ja lopulta minulla ei ole mitää eikä ketään.
Kuitenkin on asioita joita odotan tulevaisuudelta. Muutto omilleen pelottaa ja ahdistaa mutta sitten ostan koiran jonka omistajan kanssa olen ostosta ja ostoajasta jo sopinut.
Eli on jotain mitä odottaa.
Jalkaleikkaukseenkin pääsen.
Leikkausjonossa olen parhaillaan.
Sirkustelutkin alkaa. Ihanaa <3
Oli jotenkin tosi söpöä kun sanoin J:lle ostavani koiran ja näytin pennusta kuvan hänelle ja hän kysyi mikä on uuden perheenjäsenen nimi. Meidän perhe. Hih, suloista.
Ja mitä laitoksessa asumiseen tulee. Sain vihdoin omat aamu ja iltapalat.

Olen myös ajatellut tekeväni lastensuojelulaitoikseen liittyvän Q&A postauksen. Kaikkea saa toki kysyä lastensuojelun ympäriltäkin.

Kysymyksiä kehiin siis! ;)

Verikokeista ja revitsemusterapiasta

B12- vitamiini oli alhainen vaikka olikin viitearvoissa.

D- vitamiini on viitearvojen alapuolella (eli D- vitamiinin puutos).

Hemoglobiini on noussut eikä enään ole alarajalla vaan hieman yli.

Silti anemia on, koska E MCHC oli alhainen.

Hemoglobiini kertoo paljonko hemoglobiinia on litrassa verta.

E MCHC kertoo paljonko hemoglobiinia on litrassa punasoluja.

Ja lisäksi maksa-arvot oli alhaiset.

Tätä ihmettelen suuresti. Mulla kuitenkin tuo lääke arsenaali on aikas massiivinen.

Ja lääkkeiden pitäisi nostaa maksa-arvoja...

Kertokaas mistä tämä voisi johtua.

kukaan lääkärikään ei ole minulle kertonut vaikka kysynyt olen moneen kertaan.

Sitten ravitsemusterapia asiaa.

Viime käynnillä olin yksin ja päätettiin, että on vielä yksi aika, joka olisi viimeinen käynti.

Tänään oli aika ja omaohjaajani K oli kanssani siellä. Päätettiin kuitenkin katsoa vielä seuraava aika kun tässä taas on vähän heikommin mennyt kaiken ahdistuksen keskellä...

#IkäkriisiKohta18

Välipalaa ei ole ollut. Aamupalalla sekä iltapalalla pitäisi olla täysjyvävilja valmisteita+kasvikunnantuotteita+maitotuotetta (minun tapauksessani soija tms "maitotuote").

Ja itselläni se on taas liusunut sinne puolelle, että on vain jotain noista kolmesta eikä kaikkea mitä pitäisi. Lisäksi lounaita on tullut skipattua sekä päivällisellä lämpimän ruuan ahdistus on palannut.

Lisäksi puhuttiin vitamiineista jotka myös on jäänyt viimeisen viikon aikana ottamatta.

Hän suositteli että minun olisi hyvä syödä seuraavia vitamiineja; B12, D, C, Rauta, Jodi.

Hän suositteli ostamaan monivitamiinia, joka sisältäisi kaikki nuo viisi.

Hän myös kysyi onko ok, jos vitamiinivalmisteessa on jotain eläinperäistä ja sanoin täysin puhtaan vegaanisen vitamiinin ja hän suositteli sellaisia joita ei löydy asuin paikkakunnaltani. Joten lähdemme hakemaan niitä jonain päivänä noin 115km:n ajomatkan päähän. Tietty tämän huonon syömisen vuoksi paino on tippunut ja se häntä hieman huolestutti vaikka normaalipainoinen olenkin.

Olen myös hyvin pettynyt itseeni ja itkinkin siitä ohjaajalle yksi ilta. Ohjaaja T sanoi, ettei kukaan oleta että olen parantunut kun söin pitkään paremmin ja he kaikki osasivat odottaa tähän ajankohtaan pientä takapakkia. T lupasi auttaa minut taas saamaan siitä moodista kiinni mikä minulla oli. Hän sanoi ettei tämä ole maailman loppu eikä kukaan ole pettynyt tai vihainen minulle. Sen kuuluminen tuntui hyvältä kuulla. Olen nyt muutenkin mennyt hujaamaan syödessä. Eli olen väittänyt syöneeni jatodellisuudessa skipannut aterian. Ja jäin siitä kiinni ja sain saarnaa siitä kuinka kukaan ei luota minuun. Lupasin, että kaikki taas järjestyy pian. Minulla on halua ja motivaatiota enkä ole ehtinyt vajoamaan kovin alas. Tästä on helpompi nousta toisin kuin jos olisin vajonnut aivan pohjalle.
Kysyin lupaukseni perään itkien :"Luotatko edes sä siihen mitä mä äsken lupasin?".
Ja T vastasi luottavansa. Mä itkin hulluna ja Sitten hän otti minut halaukseen ja rauhoitteli. Se on minulle todella äitimäinen ihminen. Sitten hän silitteli minut uneen ja kertoi kuinka kaikki on hyvin eikä mitään pahaa tapahdu.
Koska minulla oli kauhuskenaario siitä mitä tulisi käymään vointini hetkellisestä romahtamisesta.
Jatkuva vahtaaminen, ei anneta syömisen jälkeen olla yksin, vahditaan lähes koko ajan, soitetaan yöllä ambulanssi, pakkohoitoon suljetulle, palattuani laitokseen huoneeni ollaan taas vaihdettu yläkerasta alas. Mutta T rauhoitteli ja sanoi ettei niin tule käymään.
Tästä se nousu taas jatkuu. :)

2018 alkoi hyvin(huonosti)

Aamulla itkin ja itkin. Ahdistus vuoden vaihteesta oli todella kova.
Koska parin kk päästä täytän 18.
Olin koko päivän ohjaajan seurassa. En saanut olla yksin. En silti ollut intensiivissä.
Ja siis intensiivi tarkoittaa vierihoitoa.
Koko päivä meni joko itkiessä tai ahdistuksesta turtuneena.
Syöminen oli liian vaikeaa. Suomeksi sanottuna en saanut eilen mitään alas.
Kahteen otteeseen myöskin yritin salaa poistua ulos...taka-ajatuksenani oli siinä ahdistuksessa etten palaa enään ikinä takaisin. Olisin siis päättänyt elämäni. Onneksi ohjaaja oli laittanut ulko-oven lukkoon etten pääse ulos. Autoajelulla käytiin, jotta ahdistus laskisi. Se helpotti hetkeksi.
Laitokselle palattua otin iltalääkkeet ja menin suihkuun. Suihkussa kaikki ei mennyt ihan putkeen.
Istuin suihkun lattialla lämmin vesi virraten kehoani pitkin, terä viiltäen käsivarsiani. Ohjaaja kävi oven takana kysymässä onko kaikki hyvin kun kesti niin kauan.
"Kaikki on kunnossa", vastasin.
Oletan vereni oleva jotenkin ohuempaa kuin yleensä, koska verta vain tuli ja tuli vaikka haavat ei ollut tikattavan syviä.
Pitkän suihkun jälkeen ohjaaja tuli luokseni ja jutteli minun kanssani siihen asti, että vuosi vaihtui. Sen jälkeen hän silitteli minua kunnes nukahdin.
Tämän vuoden ensi minuutit siis meni ahdistuskohtauksen vallassa.
Onneksi tällä kertaa oli odotettavissa myös tammikuulle paljon hyvää. (Toisin kuin viimeksi)
Tässä kuussa on minun ensimmäiset viralliset kisat eikä harjoitus kilpailut.
Lisäksi sitä ennen on aika hierojalla, matka käymään Ylöjärvellä Horzessa ostamassa kisahousut, sirkus jutut alkaa pikku hiljaa, psykoterapeuteille tutustumis käyntejä ja kaikkea muuta mukavaa.

Uuden vuoden lupauksia tälle vuodelle:
- säännöllinen kilpailu ratsastuksessa
- pariakrobatiassa kehittymine ja toivottavasti myös esiintyminen (ft. Harmaa)
- panostan enemmän iteseeni enkä jätä itse itseäni heitteille
- muutto omilleen