Postaus vuoden takaa #6, 25.3.2017 (maaliskuun osa tulee nyt myöhässä)

"Kipeenä, yksin, laitokseenko

Eilen oli sosiaalityöntekijäni kanssa palaveri, jossa puhuttiin laitokseen menosta. Kyseessä ei ole huostaanotto vaan avohuollon sijoitus. Huhtikuun lopulla on palaveri jolloin menen vanhempieni sekä sossuni kanssa laitokselle. Siitä en tiedä oikeastaan mitään sen enempää.
Fiilikset tällä hetkellä huonot. Voimaton olo, oksettaa ja kuume nousi. Kaiken kruunaa kurkku kipu. Haluisin siitä huolimatta tehdä jotain koko ajan. On myös todella yksinäinen olo. Äiti syö sipsiä, ranskiksia, korvapuusteja ja katsoo telkkaria, pikkusisko on kaverilla yötä ja iskä...yllätys, yllätys...hän on pelaamassa lätkä matsissa. Surettaa on niin yksinäinen olo. Toivon että olisin maanantaina terve. Kyllä, toivon pääseväni kouluun, koska siellä en ole täysin yksin. Voisin toki soittaa Rubiinille kuten lupasin, mutta ääneni on niin poissa etten saa puhuttua."

Tuosta kuumeesta yms. en osaa oikein sanoa mitään. Kaikki sairastelee joskus.

Elämä on täynnä päätöksiä ja valintoja. Ja voin sanoa ettei ne kaikki ole mitään helppoja. Joskus valintoja katuu ja joskus ei. Jotkut valinnat tuo ahdistusta, kipua ja tiputtaa vuorelta alas ja jotkut taas nostaa sinut vuorenhuipulle ja tuo onnellisuutta. Ja olen sitä mieltä, että minun pelinappulan siirto oli hyvä. Minä laitoin "bensaa palamaan" jotta saan elämää eteenpäin. Minä juttelin laitoksen johtajan kanssa (onneksi Harmaa kannusti ja tuki vieressä), joka soitti sossulleni. Minä pyysin päästä laitokseen. Olihan se vaikea päätös.
Äidilleni pelkkä meidän vanha sossu toi painajaisia. Joten voitte kuvitella kuinka hän itki kun tahdoin laitokseen. Sain kuitenkin vakuuteltua äidilleni ja isälleni kuinka laitos tekisi minulle hyvää. Ja sehän oli alunperin avohuollon sijoitus eikä huostaanotto vaikka siihen se lopulta meni. Mutta näinhän tässä kävi. Laitokseen pääsin ja se päätös on ollut minun elämäni yksi suurimmista päätöksistä. Jättää koti ja perhe. Mutta tämän valinnan teko avasi minulle monia ovia. Loppujen lopuksi huostaan ottoakin salaa toivoin ja sh:n pahentuessa minut huostaanotettiinkin. Ja tämä avasi vielä enemmän ovia. Turvallinen paikka opetella itsenäistymistä ja edelleen asun laitoksessa ja harjoittelen sitä. Ratsastuksessa olen kehittynyt ja päässyt kilpailemaan ja valmentautumaan. Sain jälkihuollon, joka on kohdallani todella suuri apu ja pelastus. Voin kirjoittaa teille jälkihuollosta oman postauksen myöhemmin.
Sitten tuosta yksinäisyydestä. Yksinäisyys on näinäkin päivinä läsnä. Pahimpina sh aikoina ei edes seura kiinostanut niin paljoa. Toisaalta nykyään masentaa toisinaan niin ettei jaksa nähdä ketään, mutta silti tuntuu yksinäiseltä.
Nyt taas tässä huhtikuussa alkoi omat ruokailut. Ruokailusta oli tullut minulle sosiaalinen tilanne ja nyt syön yksin. Lisää yksinäisyyttä. Pitää itse hoitaa kaikki. Ahdistavaa ja pelottavaa. Onneksi tukea pursuaa joka puolelta. Mutta silti...yksinäisyys on toisinaan myös vain tunne ja se tunne on minulla joka päivä läsnä.

Palaveri

Mulla oli laitoksella asiakassuunnitelma palaveri, jossa juteltiin tulevaisuudesta.
Kun täytän 18 en muuta vielä pois. Kämppää aletaan etsiä 1.4, koska ensin on selvittävä synttäri ahdistuksesta. Muutto tapahtuu viimeistään 1.6.
Itsenäistymis ohjelmassa siirryin kakkos vaiheeseen. Eli hoidan kodintarvikkeet, kaikki ruuat (paitsi viikonloppuisin) ja hygienia tarvikkeet. Saan 370€/kk.
Myöskin minulle aletaan antamaan minulta takavarikoituja esineitä takaisin pikkuhiljaa. Ensimmäiset esiineet oli teroitin ja vaa'at.
"Me annetaan sulle vaa'at mielummin nyt ennenkuin oot 18v, koska nyt jos me huomataan niitten kans tulevan ongelmia ja se addiktio iskee päälle niin me voidaan rajottas sun vaa'alla käyntiä", S johtaja sanoi.
Se syömishäiriö sisälläni oli niin onnellinen, että itkin. Äitin ilmeiltä pystyi lukemaan mitä hän ajatteli. Äiti kauhistui kun ymmärsi että mulla on oikeesti ongelma oikeesti sh vaikka paranemaan päin ollaan menossa ja olen paljon mennyt eteenpäin.
Mä itkin ja ylistin S:ää ääneen vaa'an takasin saannista ja äiti katsoi minua kuin hullua.
Ja vaa'an kanssa on taas ongelma. Köyn sillä vähemmän kuin pahimmillaan, mutta aivan liikaa silti. Käyn sillä 1-3 kertaa päivässä. Mutta se mikä taas osoittaa että olen mennyt eteenpäin on se etten ole antanut painon vaikuttaa siihen mitä syön. Vaaka ei ole saanut samaa valtaa mitä ennen.
No niin mennääs eteen päin ja jatketaan palaverista.
Kotiintulo aikaa muutettiin. Saan olla niin myöhään ulkona kun tahdon kunhan ilmoitan missä menen. Palaverin jälkeen olin aivan rikki. Kun se loppui hajosin totaaliseen itkuun. Koko 60min pyöri syntymäpäiväni ympärillä.
Mutta siitäkin selvittiin.
Vointi saattaa romahtaa pian synttäreiden vuoksi, mutta pyrin tekemään valintoja siten että saisin omaltaosaltani lievennettyä ahdistusta. Välillä pitää oppia itse ottamaan vastuuta omasta voinnista eikä heittäytyämuiden käsivarsille ja olla itse hoitamatta itseään. Teen kaikkeni ettei vointi romahda.
Voimia kaikille teille ihanille ihmisille <3

Otteita päiväkirjasta #1, Tästä se kaikken paha alkoi

"Sunnuntai 31.5.2015

Heippa!
Eilen saatiin todistukset ja päästiin kesälomalle!
JEE!
Noo, tottakai me kavereiden kanssa päätettiin vähän juhlia.
Paino sanalla VÄHÄN.
S:n kanssa sitten ostettiin 24pack.
Minä maksoin 8€ ja S 12€. Kaljat jaoimme niin, että minä sain 9 Olvia ja S sai 15.
Koska minun laukkuni oli tilavempi niin S kantoi sitä ja siellä oli S:n kaljat. Minun kaljat oli S:n laukussa ja pidin vastaavasti siitä huolen.
Kun olin juonut 6 kaljaa alkoi käytös muuttua.
(Niin unohdin sanoa, että joimme rannalla ja noin liian nopeasti)
Aloin kuristamaan itseäni.
Silloin M tuli istumaan päälleni ja piti käsiäni maata vasten.
Tuntui, että kaikki nauroivat minulle.
Silloin rannalla oli minä,S,M,E,L,R,V,K,Je,Ja.
Selvinpäin oli kaikki muut paitsi minä, R ja S.
S ei ollut juonut niin paljoa joten hän oli olemukseltaan selvinpäin.
Joku sanoi, että rannalle tulisi pian poliisit, joten minä ja S lähdettiin moikkaamaan X:ää.
X ja S sai minut hetkeksi rauhoittumaan. Sitten palattiin rannalle.
Käveltiin S:n kanssa käsikynkkää, jotta kävelisin kuin ihmiset.
S huomasi takanamme poliisit ja hän käski tiputtamaan laukut ja niin me teimme ja jatkoimme matkaa. Menin katokseen, jossa kaikki muutkin nuoret istui.
Poliisi kysyi kenen laukut ovat ja S sanoi, että hänen.
Poliisit olisi lähteneet viemään S:sää putkaan, mutta minä menin ja sanoin että laukkut oli minun.
Nooh, menin sitten poliisi autoon ja he lähtivät viemään minua kotiin. Kotipihassa en suostunut tulemaan maijan peräkontista ulos, joten minut revittiin sieltä väkisin.
Yritin lähteä juoksemaan pois mutta askeleeni oli epävakaat joten menin vain horjuen eteenpäin. Poliisi sedät ootti minut kiinni vei kivetykseltä nurmikolle ja kaatoivat minut siihen vatsalleen.
Muistan, että poliisi olisi istunut päälläni mutta äiti sanoi poliisin pitävän vain jalalla minua maata vasten.
Minulle laitettiin käsiraudat ja tätä ei vissiin monelle 15-vuotiaalle tehdä. Raudoissa minut nostettiin takaisin maijan kyytiin rauhoittumaan. Kuuntelin tarkkaan kaiken mitä kuulin poliisien ja vanhempieni puhuvan. Oli kuulemma 1 tai 2 kaljasta kiinni, ettei rippijuhlien tilalla olisikin tullut olemaan hautajaiset.
He myös uhkasi vievänsä minus suljetulle lepositeisiin.(Tällöin en ollut vielä kertaakaan joutunut suljetulle)
Aloin potkia ja tähän poliisi uhkasi laittavan minulle jalkoihinkin raudat jos en rauhoitu. Olin näsäviisas joten aloin sylkeä autoon. Siihen poliisi tuumasi, että joutuisin aamulla pesemään auton jos en lopeta.
Onneksi jalkojani ei raudoitettu koska muuten 60km matka putkaan olisi ollut vielä hirveämpä.

Putkan ovelle päästyäni totesin:"Onks tää mun hotellihuone".
Ovi oli harmaa ja siinä oli pieni luukku josta poliisi ohimennessään sai vilkaistua miten minulla menee. Ovelta katsottuna päädyssä vasemmassa reunassa oli keltainen ohut patja. Pääty seinällä katon rajassa oli pienet ikkunat joihin ei ylettänyt. Heti oikealla oli teräksinen harmaa vessanpönttö. JA voin sanoa, että se oli pirun kylmä eikä paperia ollut. Oven yläpuolella oli valvontakamera.

Tulevan seitsemän päivän sisällä joudun käymään sossun puheilla.
Koska lasu eli sossu merkki eli lastensuojelu ilmoitushan tästä tuli. (rakkaalla lapsella monta nimeä vai miten se menikään)

MIKSI MÄ PILAAN ELÄMÄNI?"

Tästä nämä päiväkirjat lähtee. Yllä oleva teksti on siis täysin suora kopio päiväkirjastani.
Älkää toistako samoja virheitä mitä minä olen tehnyt. Tulette huomaamaan kuinka tämän yhden kerran jälkeen kaikki muuttu.

Huostaanotto

En muista näin äkkiseltään olenko maininnut, että minut on nyt otettu huostaan.
Joka tapauksessa tänään oli kuulemis tilaisuus siihen liittyen. Siellä kysyttiin vain mun mielipidettä ja sanoin tämän olevan hyvä ratkaisu. Siinä se. Lopuksi vielä parit allekirjoitukset ja homma tuli valmiiksi.
Näin siinä samalla mun uuden sossun, koska sitä päätettiin vaihtaa.
Tämä uusi sossu vaikutti ihan ihmiseltäkin. Hänen kanssaan oli mukava keskustella kun tuntui että puhuu sympaattiselle ja välittävälle ihmiselle. Vanhan sossun kanssa tuntui että puhuin lakikirjalle. Hän puhu asiat niin riisuttuna ja suoraan kuin vaan voi. Hän ei ehkä äidinkielen tunneilla ole ollut hereillä.
Ainakin meille opetettiin jo ala-asteella, että jos olet sanomassa: "Koira leikkii pallolla" niin on äidinkielellisesti kauniimpaa ettet esitä tuota lyhyttä ja riisuttua lausetta. Vaan sensijaan sanot: "Ulkona oleva pieni ruskea koira leikkii pienellä punaisella pallolla". Tätä ei vissii vanha sossu hallinnut.
Nyt olen tyytyväinen uuteen sosiaalityöntekijääni.

Ja hei, millaiset postaukset teitä kiinnostaisi?
Laittakaa ihmeessä kommenttia. :)

Kipeenä, yksin, laitokseenko

Eilen oli sosiaalityöntekijäni kanssa palaveri, jossa puhuttiin laitokseen menosta. Kyseessä ei ole huostaanotto vaan avohuollon sijoitus. Huhtikuun lopulla on palaveri jolloin menen vanhempieni sekä sossuni kanssa laitokselle. Siitä en tiedä oikeastaan mitään sen enempää.

Fiilikset tällä hetkellä huonot. Voimaton olo, oksettaa ja kuume nousi. Kaiken kruunaa kurkku kipu. Haluisin siitä huolimatta tehdä jotain koko ajan. On myös todella yksinäinen olo. Äiti syö sipsiä, ranskiksia, korvapuusteja ja katsoo telkkaria, pikkusisko on kaverilla yötä ja iskä...yllätys, yllätys...hän on pelaamassa lätkä matsissa. Surettaa on niin yksinäinen olo. Toivon että olisin maanantaina terve. Kyllä, toivon pääseväni kouluun, koska siellä en ole täysin yksin. Voisin toki soittaa Rubiinille kuten lupasin, mutta ääneni on niin poissa etten saa puhuttua.