Taas se alkaa

Nyt se alkaa taas. Saakelin syömishäiriö! Tiesin etten oo voittanut sitä, mutta luulin jo olevani vahvempi kuin se. Mun tekis mieli vaan itkee kun en jaksa näitä sh ajatuksia. Mut ei se itkeminen hyödytä ainoo mikä hyödyttää on teot! Ja nyt lähden syömishäiriön matkaan takas jos se tekee musta edes vähän onnellisemman. Olinko onnellinen nenämahaletkussa... En!... Mutta olinko tyytyväisempi kehooni... Olin. Ja sen haluan takas. Haluan takasin sen kropan minkä mä jo sain! Jos sain sen kerran niin saan sen myös uudelleen vaati se sitten mitä tahansa niin teen sen. En ollut pakkohoito painossa enkä aio nytkään mennä siihen pisteeseen. Laihdutan vaan 10kg. Siinä se. Mulle on ihan vitun sama mitä kukaan sanoo mulle tästä. Mä oon nyt aikuinen ja valmis päättämään. (tai pitäis olla valmis päättämään)

Ei tuu olemaan kriteereitä pakkohoitoon. En laihduta niin paljoa. 

Syön alle 500kcal ja pidän huolen että liikun. En käytä hissiä, käyn salilla, en käytä enään autoa paitsi kun meen tallille tai johki pidemmälle.

Syömishäiriö saa mitä tahtoo. Eli mut. 

Annan itseni sen vietäväksi. En enää taistele vastaan. Miksi taistelisin. 

En enää ikinä taistele sitä vastaan. Se on liian raskasta ja vie monia vuosia ennenkuin siitä pääsee irti. Sen mukaan on paljon helpompi mennä kuin siitä parantua. Oon monta kertaa yrittänyt parantuu. Mut se aina päättyy tähän samaan pisteeseen. Siihe että luovutan. 

Ehkä mä vaan sit oon se... Luovuttaja ja surkee ihminen. Surkeehan mä oon ollut aina KAIKESSA. Päiväkodissa, eskarissa ja koulussa... Aina mä olin se huonoin ja oon edelleen. Mut tiiän et mus on potentiaalia laihduttaa kerran oon jo sen itelleni näyttänyt. Oisin hyvä edes jossakin. Ei mun tarvii olla paras ja laihin tms. Mut haluun näyttää itelleni et pystyn ees johonki. Pystyn olemaan tyytyväisempi.

Tää on mun tapa auttaa itteäni. Kaikilla tapansa.