Mikään ei pidättele meitä

Mun ja laihdutuksen väliin ei pääse enää kukaan. Tiedän... Oon sanonut ton ennenkin ja joka kerta ollu tosissaan, mutta sanon sen nyt taas. En joudu osastolle enään joten osastokaan ei tuu meidän väliin. Mulla ei oo mitään pakkohoidon kriteereitä joten...ei oo mitään hätää. Turhauttaa vaan kun äiti jatkuvasti kyselee syönkö ja blaa blaa blaa. Ja rakas pelkää sitä että alan pyörtyilemään. Jos mulle tulee jotain pyörtyilyy hankin kaikki maailman vitamiini pillerit että se loppuu ja sit ei toivottavasti näy verikokeissakaan syömättömyys. Sit voin vaan sanoo että kyllä mä syön. Tää homma on ihan hanskassa. Mä en päästä itteeni toiste nenämahaletku kuntoon.

Ja jos tästä oikeesti on jotain hyötyä niin se etten oo itsetuhonen. Ahdistuksen hallinta keino tämäkin on mut ei tarvii satuttaa itteensä. Saan sen kropan takas mikä mulla oli! Haluun sen. Se ei ollut mun unelma kroppa. Oisin halunnu olla laihempi, mutta nyt sekin kroppa tuntuu unelmalta tähän läskiin verrattuna. Sitä en voi tietää haluunko jatkaa laihdutusta viel sitten ku pääsen siihen mitä nyt haluun. Mutta sillä ei oo nyt merkitystä vaan sillä että saan sen perkeleen 10kg pois. Aikuisella pitää painoindeksin olla 13 ennenkuin joutuu pakkohoitoon ja siihen painoindeksiin en pyri. Mun tavoite on vaan päästä normaali painon alarajalle takas. Enkä usko että sitä voi saada normaalilla syömisellä. Koska kun syö riittävästi ja säännöllisesti paino hakeutuu biologiseen normaalipainoon joka jokaisella on yksilöllinen ja mulla se biologinen normipaino on 70-73kg. Oon pitkä ja toi on mulle normipaino ja se on mun kehon mielestä mulle hyvä paino, mutta silti. Ei! Ei! Ei! Haluan painaa sen verran mitä haluan. En sen verran mitä mun kroppa haluaa.

Toivottavasti teillä menee paremmin ja anteeks että puran tätä mun pään sisäistä paskaa tänne.