Mun uus sairaus / sairaudet

Mun jalka pöytä on oireillut jo puolivuottaa ja 2-3 viikkoa sitten hakeuduin lääkärin vastaan otolle. Hän luuli alkuun että on kyse rasitusmurtumasta mutta röntgen kuvasta todettiin jotain aivan muuta. Minulla on siis erittäin harvinainen freibergin oireyhtymä. En osaa sitä selittää kovin hyvinjoten googlatkaa mikä se on. Mutta siis luun pää on mennyt kuolioon ja hioutunut. Kävelen keppien kanssa taas. Juuri viimekesä meni keppejen kanssa ja taas tänä kesänä pitää olla kävelemättä.

Mun avohuollon sijoittamis päätös tuli ja 3.7 eli maanantaina muutan laitokseen. Päätöksessä kerrottiin myös minun diagnoosini ja sain shokin. Ahdistuneisuushäiriön lisäksi mulla  on identiteettihäiriö ja syömishäiriö. Ei mulla ole edes syömishäiriöä koska oon näin läski ! Oisivat laittaneet tuon diagnoosin mulle sillon kun olin 10kg pienempi. Pistää ärsyttämään. Mä odotan että pääsen mun terapeutille. Vedän sellaiset raivarit sille että.....
Mun sydäntutkimusten tulokset tuli ja kaikki on ihan ok. Rytmihäiriöitä tulee välillä kun jännitän mutta pääsääntöisesti kaikki hyvin. Verikokeista tuli tulokset ja punasolujen koko on pienentynyt ja hemoglobiini on tippunut ja se on nyt vain 103. Ja naisilla alaraja on 117. Rautavarastot katottiin eli ferritiinit. Ja kun ferritiin tasot on alle 40 µg/l ne ovat alhaiset. Ja mulla on enää vaan 8µg/l. Mä kysyin mitä käy jos ne tippuu vielä alemmas. Niin mulle sanottiin että arvot on nyt niin alhaiset että jos teen jotain raskasta missä hengästyy niin taju lähtee herkästi ja jos arvot tippuu lähemmäksi nollaa keuhkot ja sydän ei enään jaksa sekä aivot ei saa riittävästi happe.

Mä oon niin väsynyt mun elämään miks kaikki on näin vaikeeta.

Iltahartaus pidetty

Mä sain se pidettyä. Mä itkin sitä ennen ja tärisin ja eilen sain paniikki kohtauksen. Mä treenasin sen pitämistä ja treeneissä se meni hyvin. (Koska ei ollut ketään kuuntelemassa)
Mä kerroin suhteestani Jumalaan ja siitä miten mä tulin uskoon sairauksieni myötä. Sen hartauden kirjoittamine  oli aika raskasta ja kirjoittaessani sitä pari kyyneltä vierähti. Lopulta kuitenkin itse teksti ei ollut se pahin vaan ääretön paniikki. Puhua 40 henkilölle joista 29 on nuoria. Kun mun hartaus alko ja aloin kertoa omaa tarinaani mä menin johki outoon tilaan. Ikään kuin olisin ollut ahtaassa kopissa joissa vain seinät ympärilläni enkä mahdu liikkua. Hengityskin oli vaikeaa. Oli kuuma, kasvoni hohti punaisena ja ääneni värisi. Yhdessä kohdassa olin alkaa itkeä. Vedin henkeä parikertaa ja jatkoin siihen mihin jäin. En oikein muista miten se noin niin kuin ulospäin näytti koska en muista selvästi sitä hetkeä. En muista tärisinkö tai näytinkö tympeältä kun en pystynyt nostaa kavojani niin että katsoisin rippileiriläisiä ja vetotiimiä. En muista luinko selvästi, kovaan ääneen, hiljaa, nopeasti vai hitaasti. Mutta nyt se on ohi. Vohdoin.

Stressaa

Mua painaa tavattoman kova ahdistus ja stressi. Mulla ei oo ollut tänäänKÄÄN ylimäärästä aikaa. Herätys, aamupala, raamisten suunnittelua (raamattu tunti) ja raamiksen veto, leirikisojen suunnittelu ja sen veto, iltaohjelman suunnityelu ja sen pito, seuraavan päivän jumalanpalvelukse suunnittelu jne... Ainoo hetki kun sain olla täysin yksin oli kun kävin toisessa rakennuksessa suihkussa. Kello on taa yli puolen yön tarkemmin ottaen 0.30. Mun pitäis tämäkin aika käyttää iltahartauden kirjoittamiseen ja sen harjoitteluun. Kerron omasta elämästäni ja mielenterveyongelmistani sekä fyysisistä tapaturmistani ja miten niiden kautta tulin uskoon.

Sen lisäksi että stressaa niin en saa täällä unta. En tiedä mistä se johtuu. Lääkkeetkin kun on käytössä. Heräsin viime yönä neljä kertaa. Joka kerta kun heräsin katsoin kelloa ja yritin ymmärtää ettei tarvitse vielä herätä. Mutta en meinannut ymmärtää. Esim. Noin klo 4.30 heräsin ja katsoin puhelimesta kellonajan. Ja vaikka katsoin kelloa olin nousemassa sängystä ylös ja luulin että on aamu.
Viime yö oli hirveä.

Sitten vielä yksi stressin tekijä. Mulla on jalkapöydän yksi luu ollut pitkään kipeä eniten se kipeytyy kävellessä. Kävin näyttämässä sitä lääkärille ja hän sanoi että se on rasitusmurtuma. Kävin kuitenkin röntgen kuvissa ja sain soittoajan lääkärille. Olen kävellyt kepeillä vähän yli viikon. Ja tiistaina lääkäri soitti ja uutinen ei ollutkaan kovin hyvä. Ei rasitusmurtuma, ei kunnon murtuma, ei lihas jumia tai revähdyksiä. Jotain pahempaa. Se olisi liian vaikeaa kertoa töstä aiheesta nyt. Väsyneenä sekä herkkä aihe koska se on muutos ja rajoten. Kerron tästä parin päivän sisällä. Hyvää yötä ❤

Ps. Kirjotus virheet on inhimillisiä etenki jis nukkuu 3-4h/yö

Leirille

Tulin tänään leirille. Tarkennan vielä, että isoseksi rippileirille. Ootin tätä paljon, mutta ekapäivä on kulunut ja olen poikki. Täällä on 29 leiriläistä, pappi + 3 muuta vetäjää ja tietty yhteensä 8 isosta. Eli täällä ei siis saa omaa rauhaa tai happea missään välissä. Kaikkialla on joku. Ahdistaa. Vastuu tehtävät painaa ja stressaa. Tämä on mun eka isoskerta. Mun vointi on mennyt tasasesti alaspäin. Nyt ei saa kävelläkkään. Ei pääse puhumaan terapeutilleni koska hän on lomalla. Ja olen oloani vaan itkenyt kotona. Leirille ilmottauduin isoseksi kosna halusin. Mutta toissapäivänä olisin voinnin vuoksi halunnut perua tämän. Nyt tämä on todiste ulkopuolisille että olen kunnossa kun jaksan hymyillä ja hoitaa hommani täällä. Ja sitten kun pääsen täältä kotiin vointi tippuu jyrkästi alaspäin koska se ei ole voinut kymmeneen päivään huonontua pikkuhiljaa. Tämä on kuin pieni tulipalo sisälläni ja tunteiden sisällä pitely ja hyvävointisen esittäminen on kuin bensaa. Kotona kun vointi laskee pikkuhiljaa huonommaksi niin liekkeihin tippuu pisaroita bensaa. Nyt kun pidän kaiken sisälläni kerään bensaa kanisteriin ja kotiin päästyäni bensakanisteri tyhjenee liekkeihin. Ja volaa räjähdys ja kaaos on valmis. Mutta ens sitä sano etteikö täällä olisi mukavaa. On raskasta mutta ihan mukavaa nyt siis kello on jo 0.07. Ei minulla ole aikaa muulloin kuin yöllä. Tämä kun nyt olen kijoittanut tämän postauksen. Niin tämä on se minun pieni yksinäinen, rauhallinen, ajatusten purku hetki.
Mutta nyt hyvää yötä kaikki te rakkaat.
Pakko käydä nyt nukkumaan, että jaksaa herätä  seitsemältä.

Mä oon niin kyllästynyt

Mulla menee hermo mun vanhempiin. Joo, tiedän että se kuuluu tähän ikään. Mutta tämä ei ole minusta johtuvaa. Mulla huono omatunto pelkästään elossa olemisesta. Oon vauvasta saakka rentoutunu autossa. Ja jos joku on lähdössä kotoota ja kuulen avainten ääben kysyn heti pääsenkö autoon istumaan. Tänään äiti sanoi että en pääse. Ilta ahdistus on sietämätön. Äiti sanoi, että ei mene kuin käymään tossa... Niin tossa? Hä? Saisinko kiitos tarkennuksen? Ajattelin että hön käy vain istumassa autossa ja puhumussa puhelun omassa rauhassa. Sitten käynnistyi auto ja äiti lähti autolla pihasta. Hän oli noin tunnin ellei kauemminkin jossain autolla. Ja mun ahdistus kasvoi. Harmitti miksi mua ei otettu mukaan. Sanoin isälle että minua harmittaa tämä. Ja isäni vastaus oli tyly: "Täähän on suomeksi sanottuna kusetusta. Haluut käyttää kaikki keinot ahdistuksen poistamiseksi ja viimeiseksi ottaa lääkkeet ja mennä nukkumaan. Sulla on lääkkeet sitä varten että ahdistus menis pois".
Sanoin että asia ei ole niin. Ja että tottakai haluan kokeilla ensiksi ahdistuksen poistoon tapoja jotka eivät siis ole lääkkeet.
Isän vastaus oli tyly jälleen: "Sähän nimenomaan halusit noi lääkkeet ja sit kun sulla oli 50mg niit halusit nostaa ne 75mg saakka ja nyt ne nostettiin 100mg asti".
Sanoin että en haluaisi käyttää lääkkeitä mutta ei minulla ole muuta vaihtoehtoa. Jos en syö lääkkeitä en kye nukkumaan tuntiakaan ahdistukseni takia. Haluan jonain päivänä olla löytänyt jonkun ahdistuksen hallinta tavan että voisin luopua lääkkeistä. Mutta miten voisin siirtyä lääkkeettömään elämään kun en voi kokeilla mitään lääkkeettömiä keinoja KOSKA ISÄNI MIELESTÄ LÄÄKKEET OVAT SITÄ VARTEN! Olen niin raivoissani. Vaikken sitä näytä kotona. Haudon pahaa oloa sisälläni kunnes se räjähtää käsiin niin on kolmesti käynyt ja ne on johtanut suljetulle. Ehkä jätän lääkkeeni syömättä enkä sen takia nuku. Yhden yön yli valvominen vastaa 1promillen humalaa. Mitäs kun se jatkuu niin kauan että keho tsippaa ja makaan elävänä puoli kuolleena sängyssä tai sohvalla. Ehkä univajeen vuoksi alan taas kuulemaan harhoja tai näkemää niitä.
Oon niin loppu. En saisi oireilla kotona. Haluan jo pois täältä.

Kauhee olo

Ens viikon maanantaina on palaveri, jossa kerrotaan mikä päivä muutan laitokseen. Jännittää. Uskon vakaasti että laitoksessa kukaan ei huomaa lahduttamista. Osaan peittää sen. Osaan valehdella jos on pakko. Ei ole pienintäkäön mahdollisuutta että he huomaisi laihdutukseni. Mä tiedän sen.

Mulla on kauhee ikävä mun poikaystävää. Oon tänään itkenyt sen takia. Katselen hänestä kuvia ja kaipaan häntä.

Mä ole käynyt tän kesän aikana kahdesti uimassa. Olen mielummin vedessä koska inhoan läskejäni. Tuntuu ettei salilla käyminen tee tulosta. Anut tulos joka kyllä on ihan oleellinen on se että lihakset jaksaa tehdä vähän raskaampaa työtä. Sen huomaa etenkin pari akrobatiassa. Mutta en laihdu. Ja salilla treenaan viidesti viikossa.

Mun lääkitystä lisättiin 3x25mg ketiapiiniä ja 1x25mg ketiapiiniä ahdistukseen jos otan sen päivällä niin sitten otan. Mutta jos en ota sitä päivällä otan sen illalla ennen nukkumaan menoa. Tämä on ihan hyvä lääkitys nyt MUTTA tämä kyseinen lääke nostaa painoa. Ja on aika h*lvetin vaikeaa saada painoa pysymään tässä mitä se on nyt SAATI tiputtaa sitä.

Mun pään sisälle on kasvanut pieni aikuinen. Jos heitän jotain häröä läppää se heti nostaa päätään ja ohjaa minua fiksumpaan käytökseen. Toisaalta laitan sille vastaan. Ihan kun kaksi persoona toinen murkkuikäinen joka haluaa olla vielä lapsi ja toinen aikuismainen joka osaa hoitaa asiansa ilman muita. Ja lisäksi on Ana joka sekoittaa ajatuksiani vielä lisää. Toisaalta ajattelen, että en halua Anan lähtevän ja välillä ajattelen, että eikö se ikinä jätä mua rauhaa. Mun pään sisäl käy kokoajan kolmas maailman sota.

Tämä nyt loppuu tällä lailla hieman tönkösti mutta onpahan tässä nyt taas vähän mun ajatuksia

Nyt tiputaan korkeelta ja kovaa

Mulla on huono olo. Musta tuntuu että nyt tiputaan korkeelta ja kovaa. En haluasi enään syödä. En jaksaisi enään yrittää.
Tänään päätty koulu ja päättymiset ahdistaa. Hyvästi peruskoulu. Äiti sanoi: "Ymmärräthän sä nyt Pipsa että jos sorrut viiltämään, oksentamaan tai pahoinpitelemään ittees muulla tapaa mun tulevaisuus romuttuu".
Olo ei siitä parantunut yhtään. Päin vastoin tuli paine ja ahdistus kasvoi. Mä haluun olla vapaa näistä kahleista mutta musta tuntuu että ainoa tapa siihen on olla syömättä. Tien että se ei oo oikee ratkasu mutta se tuntuis helpoimmalta. Mulla on jotain ongelmia sydämen kanssa ja sitä tutkitaan. Se on yksi syy miks en sais lopettaa syömistä, mutta kun en jaksais välittää. Mun terapeuttikin aina sanoo että tää olo menee ohi ajan myötä. Ja musta tuntuu (HUOM TUNTUU) ettei se tai kukaan muukaan ota mua tosissaan. Olen ajatellut että lopetan juttelemassa käymisen siksi. Ei minua oteta tosissaan tai sitten olen liian terve sinne. Ehkä olen liian terve ja mun on aika tehdä tilaa muille.
Sekava olo. Iltalääkkeet alkaa vaikuttaa.