Sairas, sairaampi, sairain

Omalla kohdallani huomaan vertailevani itseäni muihin. Tai kai se johtuu syömishäiriöstä.

Tässä postauksessa esiintyy eräs tyttö josta en mainitse mitään ylimääräistä. Kutsun häntä vaikka Millaksi täällä blogissa. Hän on todella mukava eikä hänessä siis ole mitään vikaa mielestäni. Kuitenkin Milla syö todella vähän ja hänellä on syömisongelmia. En silti tiedä onko hänellä diagnoosia, mutta ei sillä ole merkitystä onko vai ei.

Kuitenkin itse kamppailen koko ajan siksi että parantuisin ja tuntuu niin pahalta kun näkee mitä toinen tekee. Näen sen syömishäiriö touhun vaikka silmäni olisi sidottuna. Se triggeröi. Syömishäiriö huutaa kokoajan: "Sun pitää syödä vähemmän kuin Milla!", "Katso! Milla on sinua paaaljon laihempi. Sun on laihdutettava että olisit laihempi!". Ja onhan näitä paljon lisää.

Itselle tulee koko ajan olo etten voi olla syömishäiriöinen, ei minulla voi olla mitään ongelmaa, koska olen normaalissa painossa. Olen liian lihava syömishäiriöiseksi.

Silti tiedän sen mitä itse Oma kannasta näen. Siellä lukee Epätyypillinen laihuushäiriö. Mutta enhän minä ole edes laiha. Vertailen itseäni kokoajan Millaan. On vaikeaa vieressä laittaa ruokaa suuhun kun tietää että talossa on toinen joka ei syö. Oikeasti en uskaltaisi syödä yhtään mitään. Mutta mun on pakko. En saa luovuttaa. Sh huutaa etten ole riittävän sairas en ole sairaampi kuin Milla. En ole lähelläkään alipainoa. Minulta on tippunut kesäkuunlopusta 13.6kg. Eikä kukaan ole huolissaan. Kukaan ei ole edes huomannut. Miksi kukaan olisi huolissaan tälläisestä läskistä "normaalipainoisesta".

Minä en vaan enään ymmärrä mistä revin motivaatiota. Voisin tätä verrata taas alkoholismiin.

Ei alkoholisti pysty olemaan kavereiden seurassa juomatta silloin kun kaverit juo. Ei hän pysty kieltäytymään houkutuksen ollessa suuri.

Sama tilanne on minulla. Näen ja tiedän että saman katon alla toinen ei syö ja jos syö niin todella vähän. Ja minun pitäisi pysyä vahvan kun sh yrittää vetää minua takaisin syvempiin vesiin. En meinaa uskaltaa mennä aamupalalle, lounaalle, päivälliselle enkä iltapalalle kun pelkään että näen kun hän kuihduttaa itseään. Koska enhän minä pysty syömään kuten ravitsemusterapeutti on neuvonut jos toinen syö kuin pieni lintu. Haluaisin tutustua häneen mutta pelkään samaan aikaan että triggeröityisin vielä enemmän.

Nyt ymmärrän miltä Harmaasta tuntui kun asuttiin samassa laitosessa. Nyt mä ymmärrän ettei kaksi syömishäiriöistä voi asua samankaton alla. Minä en toisaalta tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Olen huostaanotettu. Minua ei voida siirtää toiseen laitokseen, koska vamhemmat sanoivat ettei hyväksyisi laitoksen vaihtoa. Kotiin en huostaanoton vuoksi voi muuttaa (en kyllä tahtoisikaan asua siellä). Omillenikaan en voi nyt muuttaa. Ainoa paikka on tämä laitos. Mutta tuntuu etten voi parantua täällä.

Kokoajan olen aivan romuna. Lääkkeet auttaa vähän. Ne auttaa mua pysymään hengissä.

Tuntuu, ettei ketään kiinnosta. Ei kukaan tule kysymään enään mikä vointi tai onko kaikki hyvin.

Ehkä minun pitäisi olla se fiksu ja kypsä neiti kohta 18v jonka pitäisi itse mennä pyytämään ohjaajaa juttelemaan. Mutta on vain niin vaikeaa poistua turvallisesta huoneestani.

Silloin kun pääsin viimeksi suljetulta oli palaveri jossa tehtiin suunnitelma jonka avulla saataisiin mun oloa helpommaksi. Laitoksen johtaja kysyi minulta itse olisiko hyvä idea että joku ohjaajista tulisi juttelemaan kanssani joka ilta samaan aikaan. Ja vastasin myöntävästi. Sovittiin aikakin jotta voisin luottaa siihen ettei minua unohdettaisi. Mutta miten kävi...

Tasan yhden ainoan kerran ohjaaja tuli keskustelemaan. Muina päivinä istuin huoneessa katsellen kelloa ja odottaen ohjaajaa, mutta kukaan ei koskaan tullut. Täällä on vain yksi ohjaaja joka ei unohda minua, mutta ohjaajia on paljon joten tämä ihana kyseinen ohjaaja ei ole kovin usein täällä.

Vaikka olisin koko päivän vain huoneessani hän tulee kysymään vointiani ja hän aina järjestää aikaa niin että voidaan jutella. Tuntuu ettei minun omaohjaajanikaan välitä paskaakaan miten minulla menee. Hän tulee luokseni vain kysyäkseen raha-asioista. Tänäänkin itkin sängyssä kun hän tuli kysymään tarvitsenko ratsastuskisoihin kisamaksun käteisenä. Hän näki kun itkin silmät punaisina, muttei häntä tainnut kiinnostaa. Kiitos, eihän minulla ole mitään hätää tietenkään. Ei minulla voi olla paska olo koska minulla on lääkkeet. Ketään ei kiinnosta... Onneksi edes äiti soittaa silloin tällöin.

Onhan minulla poikaystävä muttei voida olla jokapäivä kokoaikaa yhdessä. Lähinnä tätä laitoksen väkeä ajattelen tuolla ketään ei kiinnosta.

Ja nytkin kun kirjoitan niin olen niin ahdistunut ja surullinen, että vain itken täällä. Kirjoitan niin nopeasti kuin vain pysytyn koska ahdistaa. Sormiin sattuu. Tulee varmaan jännetupintulehdus.

No ei ehkä ihan kuitenkaan.

Huhhu olipahan silti helpottavaa päästää näitä asioita ulos, kun ei ole tosiaan ketään kelle puhua ja kellään ei ole aikaa kuunnella.

Pahoittelen mahdollisista kirjotitusvirheistä.