28.8 Te lupasitte

Tässä postauksessa kaikki tällä tavoin oleva teksti on sairaan minun ajatuksia ja mietteitä. Miksi? Siksi että erotan nykyään selkeämmin sen mikä on sairauden aiheuttamaa ajattelua eikä henkilökohtaisesti minun ajattelua. Ja tahdon tehdä minun ja sairauteni välille rajan. Ehkä näin myös opin itsestäni uusia asioita. Katsotaan. Tämä on vain kokeilu.

Tämä päivä on ollut tunne rikas aamusta iltaan...toivottavasti tunne myrsky ei jatkuisi yö myöhään.
Aamulla siis piti olla punnitus mutta ei sitten ollutkaan kun ohjaajat unohti. Ei haittaa. Tiesin että se on tippunut ja jos ohjaajat olis tienny olis tullu vaan ongelmia. Kuka nyt sitten seuraa ettei kaikki lähe lapasesta?

Päivällä sitten iski kauhee ahdistus. Viiltelin ensin toisen käsivarren täyteen. Ja samalla sekunnilla kun tulin vessasta ulos ohjaaja tuli huoneeseeni. "Tämä ei ole viiltely paikka. Tämä on itsenäistymis paikka", hän sanoi kiukkuisen kuuloisena. Hän puhdisti haavani, teippasi perhosteipillä syvimmät ja paketoi käsivateni. Ei mennyt aikaakaan hänen lähdettyään kun viiltelin toisenkin käsivarteni täyteen. Istuin vessan lattialla kunnes toinen ohjaaja tuli huoneeseeni ja sanoi että mulle on tullut postia.
"Mä tuun vähän ajan päästä. Oon vessas nyt!", huutelin ohjaajalle oven toiselta puolen.
Hän lähti ja noin 25min päästä ohjaaja joka paketoi toisen käteni tuli huoneeseen ja vaati mua avaamaan vessan oven. Vängättiin siinä jonkun aikaa ja hän uhkasi tulla oven läpi ellen avaa.
Avasin oven ja hän näki vertavuotavan käteni. Turhautuneena hän toisti samat asiat toiseen käteen.
*puhditus, teippaukset, paketointi*
Sitten mun ei annettu jäädä huoneeseeni.
Hän jutteli kanssani ja muistutti että ohjaajat ovat täällä meitä varten ja mun on aina tultava hakee ohjaaja tueksi jos on huono hetki. Hän halasi minua ja sanoi: "Pipsa, nyt sun pitää muistaa se ettei sun tarvii jaksaa yksin. Me kaikki tuetaan sua."
Tässä vielä muutamia eri ohjaajien suusta tulleita kannustuksia yms.
"Haistatetaan yhdessä Analle paska"
"Nyt Pipsa taistellaan yhdessä Anaa vastaan. Sä pystyt syömään sen leivän loppuun. Mä lupaan olla sun tukena"
"Nyt ei anneta sairaudelle valtaa"
"Sä tuut selvii tästä"
"Sä et jaksa enään yksin taistella, mutta me kaikki ohjaajat jaksetaan taistella sun kans"

Ja mä siis oikeesti kuvittelin, että nää kaikki on valmiita parantumis taisteluun. Mä en olis ikinä uskonut, että nää luovuttaa. Ohjaajat tietä etten jaksa yksin. Yksin mä vaan vellon syömishäiriöhelvetissä. Ohjaajat on auttanu mua pyristelee sielt pois. Mut jaksan pyristellä vaan sillon kun ohjaajat on konkreettisesti vieressä tukena. Olisin ollut jo hämilläni siitä että vain ohjaajat on luovuttamaisillaan, mutta että johtajatkin. Mä olen miljoonat kerrat itkien rukoillut naisjohtajaa antamaan mun vaakani, mutta hän ei ole antanut sitä. Vastaukseski hän on kertonut olevansa määrätietoinen ja päättäväinen. Mutta mitä kävi tänään!?
Istuin alakerrassa ja sitten mun nimeni huudettiin ja juoksin yläkerran kansliaan. Kuulin vaakani äänen kun se asetettiin lattialle. Olin varma, että he punnitsevat mut välittömästi koska aamulla se jäi.
Mutta ei... Astuin sisään ja katselin ohjaajia sekä johtajia hämmentyneenä.
"Onko sulla teriä vielä sun huoneessa?, mies johtaja kysyi.
"Ei ole. Mä vannon. Ei ole enää mitään."
"Noh... Entäs laksoja?", nais johtaja kysyi tiukasti.
"Ei oo. Uskokaa jo. Mulla ei ole huonees mitään mitä ei sais olla."
"Okei. Ota vaakas ja vie se huoneesees", nais johtaja määräs.
Mä tuijotin häntä kuin en olisi kuullutkaan mitä hän sanoi. Näytin idiootilta enkä toiminut välittömästi. Seisoselin ja tuijotin johtajaa vain.
"Noh...Vietkö sä sen huoneesees?, nais johtaja toisti tiukemmin.
Tuijotin johtajia vuoron perään ja lopuksi vilkaisin vaakaani.
"Oikeestikko?", varmistelin.
Sitten johtaja sanoi kyllästyneenä: "Joo joo ihan oikeesti".
Ja sitten lähdin itkien onnesta vaakani kanssa huoneeseeni.
Lopuksi joku huikkasi perääni :"Nyt sulla ei sit pitäis olla mitään tarvetta enään viillellä ku sait vaakas!".
Jes nyt mulla on taas vaaka. Nyt mä saan taas kontrolloida jokaista pientäki painon vaihtelua.
Luovuttiko ne jo? Eikö ne usko enään mun parantumiseen. Toi vaa'an takavarikointi oli yks vapauttavimmista asioista. Ja nyt kun mä oon tehnyt selväks että haluun paranua niin se tyrkätään mulle takas. Aivan kun alkoholistille joka on ollut päivän selvänä annettaisiin viinapullo ilmaiseksi.
Kun katsoin nais johtajaa silmiin näin sen silmistä jotain mitä en oo ennen nähnyt hänestä.
Hänen ilme on aina itsevarma, päättäväinen, määrätietoinen ja hän analysoi tilanteita tarkasti.
Mutta tänään... Hän vain istui toimistossa vaaka hänen edessään lattialla. Hänen ryhti oli huono (ja se ei ole hänen tapaistaan. Hän istuessaankin kannattelee itsensä hyvässäryhdissä itsevarmuutta hohtaen). Hän ei katsonut minua sillä määrätietoisella katseella. Hänen silmistään näki ettei hän enään tiedä mitä pitäisi tehdä. Hän oli aivan kujalla ja epätoivoinen minun suhteen. Se sai minut surulliseksi. Päässäni soi sillä hetkellä ajatus: "Älkää luovuttako. En minä sitä vaakaa halua vaan sairaus. Olkaa kilttejä ja jaksakaa. Älkää luovuttako. Mä itse olen niin voimaton että jos te aikuisetkin annatte mun sairauden vallata taas mut niin mä vaan laihdun ja jonain päivänä kuihdun ja kuolen. Herätys! Auttakaa!"

Laitoksen johtajat on nyt sitä mieltä ettei tämä ole minun paikkani.
Vaihto ehdoiksi jää kotiin paluu tai omilleen muutto.
Kotiin mä en halua erinnäisistä lapsuuden traumoista johtuen. Ja mun lääkäri ja terapeuttikin on sitämieltä ettei koti ole vaihtoehto.
Jäljelle jää yksin muuttaminen.
Lääkärit ei päästä mua asumaan yksin.
Vaihto ehdoksi jää osasto...Ei kriteereitä.
Mihin mä kuulun? Mihin mä menen?
Jos teille rakkaat lukijat tulee mieleen mitä muita vaihtoehtoja vielä olisi niin kertokaa ihmeessä. Mikään ei ole masentavampaa kuin kuvitella itsensä asumaan sillan alle... Mä kuitenkin yritän säilyttää mun toivon tulevaisuuteen.