Pois osastolta

Pääsin siis nyt tänään (21.7) pois osastolta. Olin siellä tarkkailu jakson eli 5 päivää.
Mun osasto jaksot ei oo ikinä ollut näin raskaita kun tällä kertaa oli, vaikka tää olikin lyhyimmästä päästä mun osasto jaksoja. Edellisillä kerroilla oon ollu itsetuhosuuden takia ja oon tienny tarvitsevani apua. Niinä kertoina myös oon ollut täysin rehellinen. Tää jakso oli täysin päinvastainen.
Viisi päivää pelkkää valetta. Laskin syömäni kalorit ja ne lähenteli 3000. Miksi? Koska matkin täydellisesti hoitajien ruokailuja. Miksi matkin? Miksi en vain näyttänyt millä lailla todellisuudessa olen syönyt? Siksi koska en halunnut jäädä pakkohoitoon pitemmäksi aikaa. Oli helvetin raskasta vaan hymyillä ne viisi päivää. En voinut sanoo että ahdistaa. Mun piti vaan hokee kuinka pirtee ja ilonen oon. Ja nyt kun pääsin takas laitokseen jossa saan tuntee tasan niitä tunteita joita tunnen, niin olen aivan tunnoton. En erota tunteita. En jaksa hymyillä mutten pidä suuta mutrullakaan. Jos mulla sanotaan jotain mistä en pidä mä vaan nauran. Se on mun suojakilpi jonka vedän mun eteen niin ettei kukaan nää kuinka muhun sattuu. Mä pääsin osastolta täydellisen näytelmän vuoksi. Lääkäri suorastaan ihmetteli lähetettä mikä musta oli tehty. Mutta samalla mä älysin tänään erään asian.
Jos olisin terve ton näytelmän vetäminen ei olisi turruttanu mua. Se ei olisi tuntunut vaikeelta tai pahalta. Mä älysin että mä oon sairas lapsi sairaassa maailmassa. Mä oon menossa kohti kuolemaa jos jatkan näin. Mutta mä voin jo sanoa ettei tää blogi tule olemaan vaan parantumis höpinää vaan myös täynnä alamäkiä. Mun on saatava kirjottaa jonnekkin sitä sairasta ajattelua jne.
Esim. Jos jossakin punnituksessa mun paino on laskenut (joka siis ei ole toivottavaa) niin saatan iloita siitä täällä blogin puolella. Ja jossakin myöhemmässä postauksessa saatan manata sitä että paino oli tippunut. Eli älkää odottako multa ihmeitä.

Mulla on maanantaina palaveri jossa sovitaan yhteisistä pelisäännöistä kohti parantumista. Odotan sitä kauhulla. Toistaiseksi mun vaakani on takavarikoitu. Ja liikunta tarkkaan säännöstelty.
Nupolla tehtiin lääkärin ja mun terapeutin kanssa sopimus, että syön vähintään 1200kcal päivässä. Mutta tietty se 2000kcal on se mitä pitää yrittää. Painoa seurataan terapia käynneillä ja se ei saa tippua. Vaikka mä en ole alipainon rajoillakaan vaan täysin terveessä painoindeksissä se paino ei saa tippua. Koska sehän tarkottaisi sitä etten ole syönyt riittävästi. Mut juu tällästä tällä kertaa. Hitaasti hyvä tulee niin kun lääkäri mulle sano. (ps. Sori kirjotusvirheet en jaksa korjail niitä. Oon liian väsynyt nyt sellaseen.)

Pakkohoito

Mulla piti eilen olla tavallinen terapia käynti.
Eipä se sit ollutkaan. Ohjaaja lähti mun mukaan terapia käynnille vaikka halusin mennä nimenomaan yksin. Sitten yks kaks lääkäri pomppaa sinne huoneeseen ja juteltiin syömisistä ja liikunnasta. Mä huusin...ja lujaa.
"Mä en oo sairas!" "Mä en tarvii apua!" "Mä en haluu osastolle!" Jne.
Sitte mut raahattiin ambulanssilla tänne.
Mä oon siis tarkkailulähetteellä tahdonvastasesti. Ja perjantaina lääkäri päättää jäänkö tänne vai pääsenkö pois.
Mä yritän syödä. Noin 1000kcal päivässä ja syödä kaiken oksentamatta. Vaan perjantaihin asti. Sitten jatkan normaalisti omalla tavalla. Mua tosin tarkkaillaan nupolla aika tarkkaan. Mun paino otetaan jatkossa siellä kerran viikossa ja sitten mun on esitettävä että syön 1800kcal per päivä. Ja mun paino ei saa laskee. Koska sit se on merkki siitä että en oo noudattanu sopimusta. Kyllä mä täältä pian pois pääsen ja laihdutus jatkuu.
Ahdistaa olla täällä kun ei oo syytä olla tääl. En haluu apua.

Miks mua pitää rajottaa

Mun liikunta ja syömiset ovat ohjaajien mielestä itsetuhoista käytöstä...
Ne ei siis ymmärrää etten mä ole tällä tavoin itsetuhoinen vaan tahdon tiputtaa painoa.
Juuh...
Eilen illalla kun kysyin voisko joku ohjaaja lähtee mun kans kävelylle vastaus oli kyllä jos otan kepit mukaan. Jaa sitten me kinasteltiin tarviinko keppejä vai en. (Olin siis käyttänyt sopimuksessa lukevat liikuntasuoritukset)
Me tehtiin ohjaajan kanssa kompromissi ja sovittiin että pyöräilen rauhallisen pyörälenkin enkä tuu puoli kuolleena takasin. Mutta hups. Mä pyöräilin niin lujaa kun jaksoin 10,5km. Ja kun saavuin takasin ohjaajat joutu auttaa mut istumaan. Mä siis yritin vaan lähtee kävelemään mutta mut pakotettii istumaan. Tämä ohjaaja joka kompromissia ehdotti jutteli mun kanssa hetken.
Mä istuin maassa ja itkin. Pyysin anteeksi etten totellut ja kerroin että Ana pakotti vaikken olis halunnut. Ohjaaja ymmärsi mua eikä ollut vihainen. Hän sanoi että oikeesti säikähti saanko sydänkohtauksen.
Yöllä tuli taas pakkomielle liikkua. Menin alakertaan ja juteltiin 2-3h yökön kanssa (yökkö=yövuorossa oleva ohjaaja).
Me juteltiin paljon Anasta ja hän kyseli paljon. Ja mä vastasin. Hän myöskin kertoi mielipiteensä mun tilanteesta. Hän sanoi suoraan että meidän kaikkien pitäis nyt mietii että mitä mun syömishäiriön kans tehää. Hän sanoi että jonkin sortin pakkohoito sairaalassa olisi hänen mielestään paras vaihtoehto. Koska illalla kun olen ottanut lääkkeet en enään jaksa kuunnella Anaa ja silloin ymmärrän avuntarpeen. Mutta päivisin en myönnä mitään ja siksi pakkohoito olisi oikea vaihtoehto.
Mä en sanonut juuta enkä jaata. En mä koe olevani niin sairas että tarttisin apua. Enhän mä ole edes laiha. BMI on 24,3. Ja painoa 73,5kg. Läskihän minä olen. Tai niin mä nään peilistä itseni. Mä juttelin tänään ohjaajan kans mun kehonkuvasta ja se alko pyristelee mun reisiä ja käsiä että onko rasvaa vai ei. Sitten se koski mun vatsaa ja löin kädellä hänen käden pois ärähtäen :"Älä koske!"
Tää ohjaaja varaa mulle huomenna tuloterveystarkastuksen, koska olen uusi laitoksessa ja lisäksi verikokeisiin ajan. En tykkää. 1. Mä en todellakaan mene vaa'alle. 2. Jos ohjaaja ei tule mun mukaan en mene sinne. 3. Jos ohjaaja tulee mä vaan valehtelen että kaikki on hyvi ja mulla ei ole mitään syömishäiriöä. PISTE. Ei täs oo enää kun vaan puolivuotta että oon 18v mitä vitun väliä sillä nään on laihdutanko. Ei musta kuitenkaan enää kukaan välitä ku oon 18v. (onneks)

Kuulumisia

Jokainen päivä on ollut tosi rankka. Mun syömiset menee välillä huonommin ja välillä paremmin.
Siihen vaa'an antamiseen yöks poies oon jo tottunut. Liikunnan harrastminen on mun mielestä liian vähästä ja se ahdistaa. Tälle päivälle oli kirjotettu salitreeni ja kävin tekemässä sen aamupalan jälkeen. Eli tänään ei enään liikuntaa. Mun pää räjähtää. Mulla on turvonnut olo ja ahdistaa. Täällä laitoksessa on yks ohjaaja joka on jutellu mun kanssa aika paljon ja sen kanssa näköjään voin puhuu mistä vaan. Se oli mun mukana, kun kävin terapeutillani ja tietysti Ana tuli puheeksi. Mulle Ana on aika iso osa ja kuten varmasti moni on täälläkin huomannut niin puhun siitä aika ihmismäisellä tavalla.
Ja tottakai se on niin absurdi käsite, että se piti selittää aikoinaan jo terapeutilleniki vääntäen rautalankaa. Sanoin ohjaajalle, kun Ana tuli puheeksi, että selitän sen matkalla laitokselle. Tämä ohjaaja esitti paljon kysymyksiä Anaan liittyen ja vastasin kaikkeen, vaikka olisi ollut vaikeita kysymyksiä ja aiheita. Nyt on hyvä olo kun joku aikuinen ymmärtää mua ja Anaa. Mä myös näytin tälle ohjaajalla erään pro-ana verkkosivuston ja blogini. Lisäksi näytin hänelle thinspoa ja bonespoa.
Miksi? Siksi että hän saisi tietää aivan kaiken mitä mun päässäni liikkuu. Kun hän eilen laittoi lautaselleni ruuat ja mun piti syödä kaikki olin tosi näkyvästi ahdistunut. Mä tärisin ja pidätin itkua.
Ohjaaja kysy että eikö Ana anna mun syödä. Ja mä sanoin ei. Ja keskustelu jatkui. Ja se oli mahtavaa syödä niin että joku oikeesti ties mitä mun pääs tapahtuu. On muutenki hienoo kun nytten kun hän on tutustunut Anaan Hän ymmärtää paremmin jos valehtelen tai jos teen jotai muuta tyhmää. Tää ohjaaja tietää Anan kaikki temput koska kerroin ne sille. Näin mulla on turvallinen ympäristö eikä mun tarvii pelätä koska mä en joudu olee Anan kanssa kaksin kun Ana suuttuu.

Ja sitten aiheesta tuhanteen. Mun paino on tippunut. Mun paino oli viel kesäkuun alussa 81,6kg ja nyt tänä aamuna painoin 73,7kg. JEE!!!

Pitäiskö mun yrittää

Viimeiset kaksi päivää laitoksessa on ollut helvettiä. Mä tuun toimeen kaikkien ohjaajien kans ja säännöt yms on ihan fine. Laitoksessa itsessään ei ole mitään vikaa. Tykkään olla täällä. Ongelma on mun pääni, mun mielenterveys, mun oireilu, mun syömiset, mun liikunta. Mä olen täällä avohuollonsijoituksella eli vapaaehtoisesti. Eli mun huonetta ei saa ratsata, mun ulkoiluja ei sais rajottaa, ne ei voi myöskään pakottaa mua mihinkään. Näin mulle sanoi laitoksen pomo viime palaverissa.
Mä syön ohjaajien mielestä liian vähän ja omastamielestäni sopivasti. Syön 350-500kcal per päivä. Liikuin myös 3-4kertaa päivässä. Mut uhkailtii heittää täältä pois. Syynä ohjaa käytti sitä että olen muka liian sairas ja sekaisin. No mä itkin ja menin huoneeseeni.
Tuo tapahtui toissapäivänä.
Eilen olisin halunnut lenkille mutta mua ei päästetty. Mä itkin tottakai. Sitte huoneeseeni tuli kaksi ohjaajaa ja ne puhu mulle järkee vaikken tietty sillä hetkellä niin ajatellut. Me tehtiin joku ahdistava lista/sopimus juttu tälle loppu viikolle.
Siinä lukee:
"Keskiviikko: poikaystävän kanssa lenkille ja pyörä lenkki
Torstai: kuntosali ja pyöräily
Perjantai: lepopäivä ja jotain mukavaa ohjaajan kanssa
Lauantai: kuntosali
Sunnuntai: kävelylenkki ja pyöräily
Syön joka päivä riittävästi, monipuolisesti ja terveellisesti.
Ja annan vaa'an öiksi ohjaajille."
Voin sanoo että tää tuntuu paskalta ja ahdistavalta. Mikä on riittävästi syömistä kun mielestäni syön hyvin? Vaa'an antamisesta aiheutuu huutoitkua kuten iltapalan jälkeen. Muserrui eilen ihan totaalisesti iltapalan jälkeen. Itkin huutoitkuan ja juurikun olin rauhottumassa se jatkui. Sitä kesti noin klo 11.30 saakka. Enkä meinannut siksi saada unta kunnolla koko yö oli aivan sekava.
Tänään pääsin kävelylle poikaystäväni kanssa.
Ja minulle oli luvattu myös että pääsisin pyöräilemää...Noh, enpäs sitten päässyt.
Joten ihana/kauhea Ana otti ohjista kiinni ja veteli naruista. Minä olin vain sätkynukke.
Kysyin pääsisinkö kavereiden kanssa ulos hengailemaan ja minulle sanottiin että se onnistuu. Vedin juoksutrikoiden päälle siisti housut vaihdoin college paidan ja otin repun (jossa tietty oli urheilutoppi ja lenkkarit +salikortti). Näin siis Ana hoiti homman.
Minähän kaduin sitä suunnattomasti. Ja kun olin tullut salilta minua kadutti ja kerroin missä olin ollut. Ei mulle oltu onneks vihasia. Pyysin anteeksi koska en olisi halunnut valehdelle.
Pian on iltapala mun on pakko syödä jotain (vaikka se tarkottaa ainakin 1h huutoitkua).
Pakko pysyy lujana. En tiedä pitäskö yrittää oikeesti. Vai pitkäskö miellyttää heitä ja salailla ja valehdella laihdutuksesta. Mä en tiedä?

Sh pilaa elämäni

Mä en käsitä itteeni. Nyt täällä kirjottaa se terve puoli musta. Se joka myöntää syömishäiriön ja erinäiset pakkomielteet.
Mulle kehittyy pakkomielteet nopeesti ja liikunta on ollu mulle pakkomielle jo pitkään. Nyt se vaan ehkä on lähtenyt lapasesta. Harmaan kanssa tänään juteltiin ja vängättiin ja hän sanoi että valehtelen liikaa. Ja nyt kun täällä kirjottelee tää terveempipuolisko niin mä myönnän että totta. Valehtelen syömishäiriöni takia ihan liikaa. Mä pistän liikunta pakkomielteet, pakko ajatukset, kaiken tän pään sisäsen helvetin muiden edelle. Mä laitan sen jopa oman terveyteni edelle. Kaks kertaa päivässä salille, pientä treenii viel laitoksella, pyörälenkki...ja vähäiset syömiset. Mutta mä saan sen terveen puolen itsestäni esiin vaan kun kirjotan. Jos joku tulisi nyt huoneeseeni ja kysyisi olenko syönyt hyvin niin taatusti valehtelisin kuinka paljon oon syöny ja kuinka haluum vaan pitää itestäni huolen. Mutta nyt kun se tervepuoli saa olla esillä tässä hetkessä kun kirjoitan niin ei ei ei. En saisi valehdella. Mun todellaki pitäs syödä enemmän. Mun pitäs käydä treeni ohjelman mukaan 4 kertaa viikossa salilla eikä joka päivä 2kertaa. Mun pitäs lopettaa vaa'alla ravaaminen
Mun pitäs tehä/ajatella ihan eritavalla. Mutta mä en pysty siihen. Se on sairaus en minä. Kinasteltiin tänääm Harmaan kanssa mun salilla käymisestä. Miksi? Siksi että Harmaa on huolissaan. Ja ihan aiheesta. + Hän yritti takoa päähäni sitä että mä joudun ongelmiin vielä. Sisälläni tää terve minä huusi että Harmaa on oikees ja pitäs rauhottuu ja tehä kuten Harmaa käskee. Mutta tää sairaus, tää saatan*n syömishäiriö ei myönnä mitään. Ei myönnä että muut voi huolestua, ei myönnä että tässä voi käydä huonosti, ei myönnä että rauta-arvot ja hemoglobiini on perseeltään. Koska sairaus puoli valehtelee jopa mulle itelle. Mä niin toivon että sä Harmaa lukisit myös tän. Ja pyydän anteeks. Mä niin haluisin olla terve ni kaikki ois hyvin. Mutta heti kun lopetan kirjottamisen pään sisänen helvetti jatkuu. Sisälläni huudan apua mut kun lopetan kirjottamisen valehtele  itelleni ja kaikille muille etten tarvii apua. Oon terve ja kaikki on hyvin.
Voi kunpa ois joku tapa mikä vetäis mut helvetistä pois.

Kerrankin positiivista

Muutin laitokseen maanantaina ja olen onnellinen. Mun ei tarvii pelätä enään ahmimista. Tällä mä voin laihduttaakkin niin ettei kukaa huomaa. Tälle tullessani mun paino oli 78.8kg nyt tänä aamuna se oli 76.2kg eli on jo tippunut 2.6kg. Laskin että noin 6kk päästä painaksin 54kg.