Q&A, kommentoikaa

Mulla on oikeestaan nyt menny huonosti paranemisen kanssa. Ja mulla ei ole postausideoita joten on aika pitkästä aikaa hettää Q&A postausta kehiin. Mun sh oireilu on nyt aika kovaa ja haluasin toisaalta kirjoittaa siitä mutta en uskalla. Koen olevani huono ja paska ihminen kun oireilen. Siksi en ainakaan nyt ole valmis kirjoittamaan syvimmistä tuntemuksista ja oireilusta.

Mutta haluaisin kuitenkin kirjoittaa jotain niin laittakaas kysymyksiä tulemaa. Vastailen niihin ensi maanantaina.

Voikaa hyvin. ♡

Pelkoruuat + hiilari monsteri

Mä oon ennen osannut ajatella käsitettä pelkoruoka. Pelkoruuat siis ei ole sellaisia ruokia joita et suostu syömään jostain syystä vaikka pitäisitkin ruuasta. Pelkoruoka ei ole sama asia kun kielletyt ruuat. Vaan pelkoruuat ovat niitä joita oikeasti pelkäät syödä missään muodossa. Kyllähän minullakin on niitä ruokia ollut jotka on ollut kiellettyjen listalla mutta nyt olen paranemisen vuoksi alkanut sallimaan niitä itselleni. Mutta pelkoruuat on taas oma gatekoriansa. Mulle pahin on peruna. Kyllä, luit oikein. Yksi pieni peruna on minun mielestäni pelottava. En siis pelkää koskea tai olla perunoiden läheisyydessä. Hehheh! Vaan siis pelkään syödä perunaa. Enkä edes tiedä miksi. Pasta ja riisi on myös sellaisia jota en helpolla syö. En pidä ensinnäkään niiden mausta. Niiden ulkonäkökin jo ahdista minua kun näen niitä lautasellani. Mun pääni muokkaa myös nämä pelkoruuat jo ravinteiltaan pelottavaksi.
Näin syömishäiriöni muokkaa ajatukseni pelkoruokien suhteen.
"Lautasella oleva peruna/riisi/pasta on suurimmaksi osaksi vain yhtä hiilari mössöä.
Biologian tunnilla opetettiin että hiilari muuttuu kehossa sokeriksi. Eli peruna/riisi/pasta on sama asia kun sokeri. Sokeri on epäterveellisä. Siitä lihoaa. En uskalla syödä sitä. Lääkärit, hoitajat, ravitsemusterapeutit ja ohjaajat on sanonut ettei sokeria pidä syödä liikaa ja valkoisen sokerin välttäminen on terveellistä. Joten en uskalla syödä perunaa olisihan se melkein yhtä kauheaa kuin syödä desi valkoista sokeria".

Ja nyt kaikille myös minulle tiedoksi se että näinhän se ei ole. Okei valkoisen sokerin välttäminen on ihan ok. Mutta ei peruna/pasta/riisi ole silti sama asia kuin valkoinen sokeri. Aivot tarvitsee hiilareita. Aivot käy lähes pelkällä hiilarilla. Hiilihydraatin lähteitä on hyviä ja huonoja. Peruna vs suklaa patukka. Kaikkihan me tiedetään että suklaassa on sokeria ja rasvaa ja se ei ole terveellistä PAITSI kohtuudella kaikki on terveellistä. Mutta siis suklaa ei ole terveellistä jos sitä syö liikaa. Peruna on myös sokeripitoista koska se on lähes täysin hiilaria. Mutta perunassa on myös vitamiinejä. Peruna on parempi ja terveellinen verrattuna esim siihen suklaaseen. Jos ihminen ei saa riittävästi hiilareita eli niitä HYVIÄ hiilareite tulee kova makean himo. Sillon ihmiset myös menee ostamaan mättöä ja sitten ahmitaan ja sitten harmitellaan nousevaa vaa'an lukemaa. Tiedän hyvin että asiat ei ole nöin yksinkertaisia koska pelissä on myös oma mielemme ja mielenterveys. Nimimerkillä viikon ahmimis kierre. Mutta näin niinkuin faktatietona kerron miten keho toimii. Toisin kun syötäisiin riittävästi sitä hyvää hiilihydraattia niin se makean himo pysyisi poissa. Hyvät hiilarit pitävät makean himoa pitempään poissa toisin kuin karkit, leivokset, yms joista saa nopeasti sokeria ja pian sitä tarvitsee lisää ja sitten huomataan että on naposteltu enemmänkin niitä herkkuja kun alkuun piti syödä vain yksi suklaapatukka(esimerkiksi).
Omakokemukseni syömishäiriön kanssa on se että pitää oppettaa itselleen ja mielelleen että kumpi on parempi; syödä sitä perunaa, hedelmiä esim. banaania, riisiä, pastaa vai mennä kauppaan ja ostaa epäterveellisiä herkkuja kasa ja ahmia ne. Pitää opetella uudelleen hyväksymään ne hyvät hiilarit.

Onko teillä jotain pelkoruokia? Mikä kyseisissä ruuissa pelottaa? Laittakaa kommenttia tulemaan. ;)

Takapakkia

Mä pääsin tiistaina 3.10 osastolta sen jälkeen mulla on mennyt vain vointi reilusti alamäkeen.
Tänään 9.10 olen ollut syömättä. En vain yksinkertaisesti ole kyennyt syömään. Sen sijaan olen juonut viisi kupillista kahvia.
Lääkkeitäkin on rönkitty niin etten saa nukutta sitäkään vähää mitä ennen. Lamictalia on nostettu, mutta lääkäri sanoi että sitä tullaan vielä nostamaan vähintään kahdesti.

Sitten jotain positiivista. Mulla oli ekaa kertaa elämässäni ratsastuskisat. Esteitä luokassa 40-50cm.
Ja voitin! Olen tyytyväinen suoritukseeni.
Sitten toinen positiivinen asia eli mulla alotettiin tekee uusia psykologisia tutkimuksia, koska mun oireiden kuva on muuttunut tosi paljon vuoden 2015 jälkeen.

Tää on nyt tälläinen tynkä postaus, koska halusin vain tulla kirjoittamaan kuulumiseni.

Suljetulla

Tiistai ilta meni huonosti...
Mua vahdittiin koko yö. Sitten ambulanssilla lähettiin sairaalaan päivystykseen ja siellä lääkäri teki lähetteen psykiatriselle osastolle.
Sitten palattiin puoli neljän aikaan yöllä laitokselle ja menin nukkumaan pariksi tunniksi. Sitten lähettiinkin ajamaan suljetulle päin. Syynä siis mun rajut mielialan muutokset ja tunteiden vuoristorata jolle en voi itse mitään. Ekaa kertaa musta tuntuu että saan apua. Oikeasti! Nyt mun asioita ei täällä vähätelty kuten ennen. Lääkäri jopa myönsi ekaa kertaa että kun en voi hallita tunteitani niin olen oikeasti vaaraksi itselleni. Lääkäri on tuttu päiväosasto ajoilta ja hän tietää oireiluni. Hän sanoi että olen ollut samassa pisteessä 2vuotta ja että nyt on katsottava asioita uudesta näkökulmasta ja mulla epäillään epävakaata tai kakssuuntasta. Ja nyt mulla alotettiin Lamictal 25mg. Se on lääke jotai ei yleensä käytetä alle 18 vuotiailla eikä muutenkaan ensisijaisesti. Mutta lääkäri oli sitämieltä, että kaikki perus konstit ja lääkkeet on kokeilu joten on aika ottaa kovemmat keinot käyttöön. Oon pari viikkoo osastolla että saadaa lääke startattuu ja nähään ettei tosta tuu haittavaikutuksia. Mutta siis tästä äkillisestä voinnin huononemisesta johtuu tämä etten ole kirjottanut pitkään aikaan.

My day 9.9.2017

Huomenta.
Kello on nyt 8.45. Mulla oli herätys jo klo 7.00 mutta...hups. Ei se mitään tässä on hyvin aikaa. Menen keittiöön ja laitan kahvin tippumaan. Syön banaanin ja soija jogurtin.
Ja kahvi on valmista. Juon kaksi kuppia josko kofeiini piristäisi.
Sitten vaatteiden vaihto, hampaidenpesu ja matkaan.

Klo 9.30
Lähdettiin yhden laitoksen nuoren ja ohjaajan kanssa tampereelle. Mä en todellakaan tiedä viel mitä tästä reussusta tulee mutta positiivisinmielin hyvä tulee.

Klo 12-14.00
Heitettiin toinen laitoksen nuori traconiin pitämään hauskaa ja mentiin ohjaajan (kutsun häntä vaikka nyt nimellä Nana) kanssa kaupoille ja sen jälkeen särkänniemeen. Ollaan käyty puolissa laitteista, juoruiltu ja naurettu. On ollut hauskaa.

Klo 16.00
Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani esiintyy täällä särkänniemessä nyt. Niitten keikka alko 15.30. Ollaan ihan fiiliksissä Nanan kans ja jammaillaan täällä.

Klo ?
Oon käyny paris laittees ja sit käytiin jäätelöllä Nanan kans. Hän ei antanut mulle mahdollisuutta kieltäytyä ONNEKSI. Onhan se herkuttelukin tervettä. Samalla höpötettii kaikkee ihan hullua ja naurettiin. Helpotti sitä syömisahdistusta ja huonoa omaatuntoa se sekoilu samaan aikaan kun söi sitä jäätelöä.
Sit käytiin kaks kertaa perus viikinkilaivas ja tehtiin tahalleen sillai että aina kun noustii korkeelle ja sielt lähettii alas sovitiin "ään yy teen nyt" -tekniikalla että aletaan kiljumaan. Sit me kiljuttii kurkkumme kipeiks.
Ja nyt täällä alkaa Anna Puun keikka. Odotellaan sitä.
Sen jälkeen eli noin klo 19.15 lähetään.

Klo 21.00
Lähettiin sieltä Tampereelta klo 20.00 kun saatiin toinen nuori myös mukaan traconista.
Ja nyt ollaan Häijäällä ABC:llä syömäs. Odottelen kasvistortillaani ja juon zeroa.
Tuolta tortillani tuleekin. Bon apetit.

Klo 22.00
Päästiin takasin laitokselle. Nyt oo huoneessani ja alan syömään pientä iltapalaa.
Teetä ja banaani. Olen ihan täynnä kyllä vieläkin tortillasta. Mutta mitäs pienistä.

Klo 22.50
Olipa kiva päivä. Ihan onnistunut. Eikä mennyt Nanaan hermot. Nana on vähän sen tyylinen ihminen että se lipsauttelee vääriä asioita värään aikaan. Mutta tänään kaikki meni hyvin. Ja nyt menen nukkumaan. Hyvää yötä.

Mitä mä haluan

Mitä mä haluan? Mä en tiedä.
Haluaisin elää tervettä elämää.
Haluaisin olla terve.
Parantuminen ei ole helppo prosessi.
Se on pitkä ja vaikea.
Se kuluttaa paljon voimia.
Mulla ei ole voimia siihen tällä hetkellä.
Mulla ei ole motivaatioitakaan niin paljoa että jaksaisin taistella 110% paranemisen edestä.
Mun terapeutti sano mulle suoraan että hän on aivan avuton. Hän kertoi ettei keksi enään mitään miten auttaa minua.
"Mä myöskin tajusin sen etten mä voi pitää sua elossa vaikka mä sitä kuinka yrittäisin" , hän sanoi.
Siinä vaiheessa olin purskahtamassa itkuun.
Terapeuttini kysyi multa myöskin miten Anan saisi hiljennettyä ja kukistettua.
Minä kohautin olkapäitäni.
Sitten terapeutti sanoi että lääkkeillä sen saisi osittain nujerrettua mutta mulle ei uskalleta kokeilla lääkkeitä.
Mutta mä oon ajatellut että entäs jos luovutankin. Jos en enää jaksa. Jos vain lopetan syömisen. Mitä sitten tapahtuu?
Mä en tiedä.
Mä en tiedä yhtään mitä mun pitäis tehdä...

28.8 Te lupasitte

Tässä postauksessa kaikki tällä tavoin oleva teksti on sairaan minun ajatuksia ja mietteitä. Miksi? Siksi että erotan nykyään selkeämmin sen mikä on sairauden aiheuttamaa ajattelua eikä henkilökohtaisesti minun ajattelua. Ja tahdon tehdä minun ja sairauteni välille rajan. Ehkä näin myös opin itsestäni uusia asioita. Katsotaan. Tämä on vain kokeilu.

Tämä päivä on ollut tunne rikas aamusta iltaan...toivottavasti tunne myrsky ei jatkuisi yö myöhään.
Aamulla siis piti olla punnitus mutta ei sitten ollutkaan kun ohjaajat unohti. Ei haittaa. Tiesin että se on tippunut ja jos ohjaajat olis tienny olis tullu vaan ongelmia. Kuka nyt sitten seuraa ettei kaikki lähe lapasesta?

Päivällä sitten iski kauhee ahdistus. Viiltelin ensin toisen käsivarren täyteen. Ja samalla sekunnilla kun tulin vessasta ulos ohjaaja tuli huoneeseeni. "Tämä ei ole viiltely paikka. Tämä on itsenäistymis paikka", hän sanoi kiukkuisen kuuloisena. Hän puhdisti haavani, teippasi perhosteipillä syvimmät ja paketoi käsivateni. Ei mennyt aikaakaan hänen lähdettyään kun viiltelin toisenkin käsivarteni täyteen. Istuin vessan lattialla kunnes toinen ohjaaja tuli huoneeseeni ja sanoi että mulle on tullut postia.
"Mä tuun vähän ajan päästä. Oon vessas nyt!", huutelin ohjaajalle oven toiselta puolen.
Hän lähti ja noin 25min päästä ohjaaja joka paketoi toisen käteni tuli huoneeseen ja vaati mua avaamaan vessan oven. Vängättiin siinä jonkun aikaa ja hän uhkasi tulla oven läpi ellen avaa.
Avasin oven ja hän näki vertavuotavan käteni. Turhautuneena hän toisti samat asiat toiseen käteen.
*puhditus, teippaukset, paketointi*
Sitten mun ei annettu jäädä huoneeseeni.
Hän jutteli kanssani ja muistutti että ohjaajat ovat täällä meitä varten ja mun on aina tultava hakee ohjaaja tueksi jos on huono hetki. Hän halasi minua ja sanoi: "Pipsa, nyt sun pitää muistaa se ettei sun tarvii jaksaa yksin. Me kaikki tuetaan sua."
Tässä vielä muutamia eri ohjaajien suusta tulleita kannustuksia yms.
"Haistatetaan yhdessä Analle paska"
"Nyt Pipsa taistellaan yhdessä Anaa vastaan. Sä pystyt syömään sen leivän loppuun. Mä lupaan olla sun tukena"
"Nyt ei anneta sairaudelle valtaa"
"Sä tuut selvii tästä"
"Sä et jaksa enään yksin taistella, mutta me kaikki ohjaajat jaksetaan taistella sun kans"

Ja mä siis oikeesti kuvittelin, että nää kaikki on valmiita parantumis taisteluun. Mä en olis ikinä uskonut, että nää luovuttaa. Ohjaajat tietä etten jaksa yksin. Yksin mä vaan vellon syömishäiriöhelvetissä. Ohjaajat on auttanu mua pyristelee sielt pois. Mut jaksan pyristellä vaan sillon kun ohjaajat on konkreettisesti vieressä tukena. Olisin ollut jo hämilläni siitä että vain ohjaajat on luovuttamaisillaan, mutta että johtajatkin. Mä olen miljoonat kerrat itkien rukoillut naisjohtajaa antamaan mun vaakani, mutta hän ei ole antanut sitä. Vastaukseski hän on kertonut olevansa määrätietoinen ja päättäväinen. Mutta mitä kävi tänään!?
Istuin alakerrassa ja sitten mun nimeni huudettiin ja juoksin yläkerran kansliaan. Kuulin vaakani äänen kun se asetettiin lattialle. Olin varma, että he punnitsevat mut välittömästi koska aamulla se jäi.
Mutta ei... Astuin sisään ja katselin ohjaajia sekä johtajia hämmentyneenä.
"Onko sulla teriä vielä sun huoneessa?, mies johtaja kysyi.
"Ei ole. Mä vannon. Ei ole enää mitään."
"Noh... Entäs laksoja?", nais johtaja kysyi tiukasti.
"Ei oo. Uskokaa jo. Mulla ei ole huonees mitään mitä ei sais olla."
"Okei. Ota vaakas ja vie se huoneesees", nais johtaja määräs.
Mä tuijotin häntä kuin en olisi kuullutkaan mitä hän sanoi. Näytin idiootilta enkä toiminut välittömästi. Seisoselin ja tuijotin johtajaa vain.
"Noh...Vietkö sä sen huoneesees?, nais johtaja toisti tiukemmin.
Tuijotin johtajia vuoron perään ja lopuksi vilkaisin vaakaani.
"Oikeestikko?", varmistelin.
Sitten johtaja sanoi kyllästyneenä: "Joo joo ihan oikeesti".
Ja sitten lähdin itkien onnesta vaakani kanssa huoneeseeni.
Lopuksi joku huikkasi perääni :"Nyt sulla ei sit pitäis olla mitään tarvetta enään viillellä ku sait vaakas!".
Jes nyt mulla on taas vaaka. Nyt mä saan taas kontrolloida jokaista pientäki painon vaihtelua.
Luovuttiko ne jo? Eikö ne usko enään mun parantumiseen. Toi vaa'an takavarikointi oli yks vapauttavimmista asioista. Ja nyt kun mä oon tehnyt selväks että haluun paranua niin se tyrkätään mulle takas. Aivan kun alkoholistille joka on ollut päivän selvänä annettaisiin viinapullo ilmaiseksi.
Kun katsoin nais johtajaa silmiin näin sen silmistä jotain mitä en oo ennen nähnyt hänestä.
Hänen ilme on aina itsevarma, päättäväinen, määrätietoinen ja hän analysoi tilanteita tarkasti.
Mutta tänään... Hän vain istui toimistossa vaaka hänen edessään lattialla. Hänen ryhti oli huono (ja se ei ole hänen tapaistaan. Hän istuessaankin kannattelee itsensä hyvässäryhdissä itsevarmuutta hohtaen). Hän ei katsonut minua sillä määrätietoisella katseella. Hänen silmistään näki ettei hän enään tiedä mitä pitäisi tehdä. Hän oli aivan kujalla ja epätoivoinen minun suhteen. Se sai minut surulliseksi. Päässäni soi sillä hetkellä ajatus: "Älkää luovuttako. En minä sitä vaakaa halua vaan sairaus. Olkaa kilttejä ja jaksakaa. Älkää luovuttako. Mä itse olen niin voimaton että jos te aikuisetkin annatte mun sairauden vallata taas mut niin mä vaan laihdun ja jonain päivänä kuihdun ja kuolen. Herätys! Auttakaa!"

Laitoksen johtajat on nyt sitä mieltä ettei tämä ole minun paikkani.
Vaihto ehdoiksi jää kotiin paluu tai omilleen muutto.
Kotiin mä en halua erinnäisistä lapsuuden traumoista johtuen. Ja mun lääkäri ja terapeuttikin on sitämieltä ettei koti ole vaihtoehto.
Jäljelle jää yksin muuttaminen.
Lääkärit ei päästä mua asumaan yksin.
Vaihto ehdoksi jää osasto...Ei kriteereitä.
Mihin mä kuulun? Mihin mä menen?
Jos teille rakkaat lukijat tulee mieleen mitä muita vaihtoehtoja vielä olisi niin kertokaa ihmeessä. Mikään ei ole masentavampaa kuin kuvitella itsensä asumaan sillan alle... Mä kuitenkin yritän säilyttää mun toivon tulevaisuuteen.