Postaus vuoden takaa #6, 25.3.2017 (maaliskuun osa tulee nyt myöhässä)

"Kipeenä, yksin, laitokseenko

Eilen oli sosiaalityöntekijäni kanssa palaveri, jossa puhuttiin laitokseen menosta. Kyseessä ei ole huostaanotto vaan avohuollon sijoitus. Huhtikuun lopulla on palaveri jolloin menen vanhempieni sekä sossuni kanssa laitokselle. Siitä en tiedä oikeastaan mitään sen enempää.
Fiilikset tällä hetkellä huonot. Voimaton olo, oksettaa ja kuume nousi. Kaiken kruunaa kurkku kipu. Haluisin siitä huolimatta tehdä jotain koko ajan. On myös todella yksinäinen olo. Äiti syö sipsiä, ranskiksia, korvapuusteja ja katsoo telkkaria, pikkusisko on kaverilla yötä ja iskä...yllätys, yllätys...hän on pelaamassa lätkä matsissa. Surettaa on niin yksinäinen olo. Toivon että olisin maanantaina terve. Kyllä, toivon pääseväni kouluun, koska siellä en ole täysin yksin. Voisin toki soittaa Rubiinille kuten lupasin, mutta ääneni on niin poissa etten saa puhuttua."

Tuosta kuumeesta yms. en osaa oikein sanoa mitään. Kaikki sairastelee joskus.

Elämä on täynnä päätöksiä ja valintoja. Ja voin sanoa ettei ne kaikki ole mitään helppoja. Joskus valintoja katuu ja joskus ei. Jotkut valinnat tuo ahdistusta, kipua ja tiputtaa vuorelta alas ja jotkut taas nostaa sinut vuorenhuipulle ja tuo onnellisuutta. Ja olen sitä mieltä, että minun pelinappulan siirto oli hyvä. Minä laitoin "bensaa palamaan" jotta saan elämää eteenpäin. Minä juttelin laitoksen johtajan kanssa (onneksi Harmaa kannusti ja tuki vieressä), joka soitti sossulleni. Minä pyysin päästä laitokseen. Olihan se vaikea päätös.
Äidilleni pelkkä meidän vanha sossu toi painajaisia. Joten voitte kuvitella kuinka hän itki kun tahdoin laitokseen. Sain kuitenkin vakuuteltua äidilleni ja isälleni kuinka laitos tekisi minulle hyvää. Ja sehän oli alunperin avohuollon sijoitus eikä huostaanotto vaikka siihen se lopulta meni. Mutta näinhän tässä kävi. Laitokseen pääsin ja se päätös on ollut minun elämäni yksi suurimmista päätöksistä. Jättää koti ja perhe. Mutta tämän valinnan teko avasi minulle monia ovia. Loppujen lopuksi huostaan ottoakin salaa toivoin ja sh:n pahentuessa minut huostaanotettiinkin. Ja tämä avasi vielä enemmän ovia. Turvallinen paikka opetella itsenäistymistä ja edelleen asun laitoksessa ja harjoittelen sitä. Ratsastuksessa olen kehittynyt ja päässyt kilpailemaan ja valmentautumaan. Sain jälkihuollon, joka on kohdallani todella suuri apu ja pelastus. Voin kirjoittaa teille jälkihuollosta oman postauksen myöhemmin.
Sitten tuosta yksinäisyydestä. Yksinäisyys on näinäkin päivinä läsnä. Pahimpina sh aikoina ei edes seura kiinostanut niin paljoa. Toisaalta nykyään masentaa toisinaan niin ettei jaksa nähdä ketään, mutta silti tuntuu yksinäiseltä.
Nyt taas tässä huhtikuussa alkoi omat ruokailut. Ruokailusta oli tullut minulle sosiaalinen tilanne ja nyt syön yksin. Lisää yksinäisyyttä. Pitää itse hoitaa kaikki. Ahdistavaa ja pelottavaa. Onneksi tukea pursuaa joka puolelta. Mutta silti...yksinäisyys on toisinaan myös vain tunne ja se tunne on minulla joka päivä läsnä.

Kuulumisia

Anteeksi hirmuisesti tämä hiljaisuus blogissani.
Tässä on nyt ollut niin paljon kaikkea, että kirjoittaminen on stressannut enemmän kuin toiminut terapeuttisena.
Lähdetään järjestyksessä.
Elikkäs leikkaus meni tosi hyvin. Pääsin takaisin laitokseen samana päivänä.
Kuusi viikkoa vähintään kävelemättä normaalisti. Ensimmäiset kaksi viikkoa menin keppien kanssa ja nyt kevennyskengän kanssa voin kävellä. Ne kaksi viikkoa oli raskaat kaksi viikkoa. En pystynyt mihinkään juurikaan menemään.
Sitten iskikin se kauhulla odotettu päivä. Se päivä kun kuolema pelottaa ja samaan aikaan harkitsee itsemurhaa. Se päivä kun itkee silmänsä kuiviksi. Se päivä kun nuomero vaihtuu.
Nimittäin syntymäpäivä. Se oli raskas päivä, mutta se ei ollut yhtä raskas kuin viimeksi.
Minun ikäkriisini ei ole siis mikään vitsi vaikka moni niin kuvittelee.
"Sähän oot nuori ja täytät 18v. Eihän sulla mitään ikäkriisiä ole. Se puskee vasta ekan kerran siinä 30v:n tienoilla ja sitten vasta kun täytät 50v", näin moni ajattelee. Se ei vain kohdallani pidä paikkaansa. Toisaalta mikään ei muuttunut saan yhtäpaljon apua ja saan asua laitoksessa. Lääkäri ajat, kela paperit yms. minun on hoidettava itse, mutta saan siihen tukea toidella paljon.
Ja tästä päästäänkin ns. virallisiin asioihin.
Kun täyttää 18v pankkitilit siirtyy omiin nimiin ja kuukauden sisällä tunnukset vanhenee ja on käytävä pankissa. Toisen tilini olen jo hoitanut ja toisen kanssa olen säätänyt ja nyt pitäisi varata aika toiseen pankkiin. Ongelma on, että pelkään soittaa virallisia puheluita. Niin ja kelan papereita pitäisi täytellä. Lääkäri kirjoittaa B-lausuntoa vammaistukea ja psykoterapiaa varten. Terapiaan liittyvän lapun olen hoitanut ja se pitäisi kelaan viedä. Sairaspäivä raha hakemus on lähes valmis.
Ja vammaistuki asia on puoli tiessä. Niin kutsuttu ARTO-lomake on nyt valmis ja vien sen huomenna polille, mutta hakemus mikä menee kelalle on täysin tyhjä. Nämä on kuormittanut minua paljon.

Vointi on vaihdellut aika paljon. Nyt kun kirjoitan tätä kellon on hieman yli puolen yön ja kävin tuossa 22.30-23.30 kävelyllä, koska virtaa riittä. Tai...noh... Nyt alkaa lääkkeet väsyttämään pikkuhiljaa. Toisinaan olen ollut voimaton ja sh ajatukset on pyörinyt päässä. Satunnaisia ahmimisia on ollut ja satunnaisia vähällä syömisillä mentyjä päiviä myös. Viiltelyä on ollut kolmesti tai neljästi. Poliisi kuulustelu on ollut (tästä lisää myöhemmin). Poikaystävän kanssa ollut hieman hankalaa. Ryyppäämistä ollut jonkun verran. Sirkus treeneissä olen käynyt vaikka jalkapuoli olenkin ja esiintymis asutkin on nyt valmiina. Minua hieman ahdistaa puku, koska koen itseni hyvin lihavaksi ja valkoiset legginsit ei imartele jalkojani (mutta valkoiset legginsit sopii parhaiten asuun). Anyway on niitä hyviä hetkiäkin ollut. Esiintymis asujen etsiminen Harmaan kanssa oli mukava. Olen myös käynyt hänen kanssaan syömässä ihan ravintolassa. Nää mukavat asiat on auttanut mua jaksamaan yllättävän paljon.

Silloin kun olin niukalla ravinnolla mun keho toimi hitaalla ja se ei ole vieläkään normalisoitunut. Syön säännöllisesti riittävästi ja keho ei ymmärrä ettei ole mitään hätää. Se luulee että nyt on kerättävä kaikki ruoka varastoon koska nälkiintyminen on edessä. Mutta kun ei ole.
Tästä syystä kaikki mitä syön kerääntyy mun kroppaan. Neste, ruoka, herkut, aivan kaikki.
Se ahdistaa. Paino on noussut tosi paljon. Ehkä vuoden päästä tämä on tasoittunut ja keho alkaa olla normaali toiminnassa. Väkisinkin silti ajattelen, että jos sitä ihan vain pari kiloa tiputtaisin.
Ihan oikeasti vain 2kg. Ei enempää. Mutta minulla on syömishäiriö josta en ole vielä parantunut joten laihdutus ei kannata. Kun antaa pikku sormen niin se vie koko käden ja wholaa piru on irti ja kierre alkaa. Minä tedän jo mitä se on. Olen nähnyt sen. En tahdo sinne kierteeseen enään. Kierre on poikki, mutta mieleni ei ole vielä terve.

Jos teillä on toive postauksia niin niitä saisi taas laittaa kommentteihin. Kiitos jo etukäteen.
Voikaa hyvin rakkaat ihmiset <3

Postaus vuoden takaa #5 19.2.2017

"Painajainen vai jotain muuta

Olen nähnyt usein painajaisia. Ja tässä nyt viime yön painajainen. Jos joku osaa tulkita unia voisi kertoa mitä tämä ahdistava uni tarkoittaa.
Karkasin kotoa. Lähdin koska tahdoin pakoon omaa elämääni. En ole varma kauanko olin karkuteillä. Olin peloissani. En uskaltanut puhua kellekkään. En tavannut edes kavereitani koska pelkäsin heidän soittavan poliisin hakemaan minut. Sitten näin auton joka pysähtyi ja autosta tuli Salkkareiden Eeva (enkä edes katso salkkareita). Eeva juoksi perääni ja lähdin juoksemaan pakoon. Eeva huusi: "Pysähdy!!!". Mutten pysähtynyt. Juoksin piiloon suuren kiven taakse. Tärisin peloissani. Eeva tuli kiven taakse ja kyykistyi puhumaan minulle :"Shh. Älä pelkää. En soita poliisille". En vastannut Eevalle tärisin vain. Sitten yhtäkkiä lähdin juoksemaan täysillä karkuun. Siinä kohtaa Eeva soitti poliisille.
* * *
Sen jälkeen seuraava asia mitä muistan unessa oli että olin jossakin rakennuksessa jollakn käytävällä. Olin rakennuksen toisessa tai kolmannessa kerroksessa käytävällä ja käytävän päässä oli iso ikkuna. Poliisit ja Eeva juoksivat perässäni. Sitten pysähdyimme. Poliisit yritti lähestyä ja he yritti olla mukavia. Minä katsoin hetä ja peruutin kohti ikkunaa. Sitten huusin :"Tapan itseni!". Ja juoksin ikkunan läpi seläleen maahan. Eeva huusi: "Ei!". Ja poliisit juoksi ulos katsomaan olenko elossa. Ja minö olin siis elossa mutten liikkunut. Makasin vain shokissa maassa. Ambulanssi tuli ja vei minut sairaalaan tarkkailuun ja sieltä minut vietiin myöhemmin suljetulle."

Mä en edes enään muistanut tätä postausta. (Johtunee siitä, etten todiaankaan vuoteen ole tätä lukenut)
No mutta juu.
Tuli sellainen déjà-vu tunne. Tuota kirjoittaessa ei tuntunut siltä että unenkaltainen tilanne olisi joskus ennemminkin käynyt. Mutta nyt kun luin sen tuli sellainen olo, että hei tästä tulee mieleen muutamia tapahtumia. Tuo uni kokonaisuutena ei tunnu tapahtuneelta, mutta parista kohdasta tulee eri tilanteet mieleen hyvin vahvasti.

Tilanne 1.
"Karkasin kotoa. (Laitoksesta) Lähdin koska tahdoin pakoon omaa elämääni. (Menin istumaan sillan kaiteelle hypätäkseni pää edellä kivikkoon joka näkyi joessa) En ole varma kauanko olin karkuteillä. (Ehkä pari tuntia) Olin peloissani. En uskaltanut puhua kellekkään. En tavannut edes kavereitani koska pelkäsin heidän soittavan poliisin hakemaan minut. Sitten näin auton joka pysähtyi ja autosta tuli Salkkareiden Eeva (enkä edes katso salkkareita). (Laitoksen auto ja pari ohjaajaa tuli paikalle ja Eeva oli tässä tilanteessa eräs ohjaaja) Eeva juoksi perääni ja lähdin juoksemaan pakoon. Eeva huusi: "Pysähdy!!!"."

Tilanne 2.
"Tärisin peloissani. Eeva tuli kiven taakse ja kyykistyi puhumaan minulle :"Shh. Älä pelkää. En soita poliisille". (Ohjaaja K tuli huoneeseeni rauhoittelemaan kun sain ahdistuskohtauksen) En vastannut Eevalle tärisin vain. (Tässä välissä ohjaaja L tuli huoneeseen katsomaan kohtaustani ja käski hypätä hänen kyytiinsä ja lähteä päivystykseen. Kävelin asiallisesti ulko-ovelle.) Sitten yhtäkkiä lähdin juoksemaan täysillä karkuun. Siinä kohtaa Eeva soitti poliisille. (Tai joku ohjaajista soitti)

Tilanne 3.
"Makasin vain shokissa maassa. (Kiinnipidossa) Ambulanssi tuli ja vei minut sairaalaan tarkkailuun ja sieltä minut vietiin myöhemmin suljetulle."(Poliisi vei tarkkailuun ja sieltä ambulanssilla suljetulle)

Leikkaus tulossa

Ensin vähän päivittelyä. Syömisten kanssa on mennyt rennommin. Mutta muuten vointi onkin heitellyt. Ilta ahdistukset on kovia. Yksi pieni ahdstuskohtauskin on tullut.
Pian on synttärit ja täytän 18v...
Olin eilen 17.2 Helsingissä eläinten ääni mielenosoituksessa. Oli tosi mukava päivä.
Jaaa sitten itse asiaan.
Eli tulevana tiistaina 20.2 on leikkaushoitajalle aika ja heti sen perään on sydänfilmi sekä verikokeet.
Ihanaa. Minä kun niin paljon verikokeita rakasta(pelkään).
Ja leikkaus on siitä viikon päästä eli jo 27.2.
Minulla on kokoajan sellainen olo, ettei se voi mennä hyvin. Ei vain voi.
Koska on jo niin hyvä tuuri, että sain ajan leikkaukseen näin nopeasti joten ei kahta hyvää tuuria voi käydä peräkkäin.
Kauhee katastrofi ajattelu päällä siitä kuinka mun elämä ja unelmat romuttuu.

Nooh mutta what ever on vaan jotenkin niin paljon asioita päässä.
Tuntuu, että kaikki olis vaan "ihan sama".
Niin moni asia kiinnostaa ja o kivaa jne...mutta silti olen vaan "ihan sama"-meiningillä.
Pääkoppa ei jaksa pyörittää kaikke tätä mitä tässä on menossa ja tulossa.

Uusi ongelma syömisen kanssa

Luonnollisesti mun sh:n kanssa on ollut ylä- ja alamäkiä. Nyt on suunta ylöspäin kun mietitään annoskokoja. En tiedä onko tämä vain hyvä jakso ja pian tulee romahdus vai onko suunta pitkällä kaavalla oikeasti menossa parempaan.
Mutta minun mieleni temppuilee edelleen. Välillä tulee ajatuksia siitä ettei saa syödä. Eli on samoja ajatuksia kuin aina ennenkin. Mutta yksi asia on muuttunut. Mun on pakko syödä yli terveellisesti. Tai niin tarkkaan mitä ravitsemusterapeutti on sanonut. Minulle ei ole tehty mitään tarkkaa suunnitelmaan vaan on puhuttu lautas malleista ja että suunninpiirtein niin pitäisi syödä. Lisäksi hän suositteli että pitää opetella herkuttelemaan.
Mutta nyt mulla on pakkomielle laskea että syön "täydellisesti" (ei ole olemassa täydellistä ruokavaliota, mutta siis niin täydellisesti mitä ravitsemusterapeutti on sanonut).
Mittaan kaiken etten syö liian vähän tai liikaa. Lasken kalorit ja suhteutan ne päivittäiseen liikuntaan.

Esimerkki eiliseltä.

Aamupala:
- 125g maustamatonta kaurajogurttia
- 1dl mansikoita
- kaurapuuro (hiutaleita 1dl)

Lounas ja päivällinen oli molemmat samanlaiset:
- 40g riisiä
- 100g soijapaloja
- 1/3 lautasesta täyttyi kasviksilla
- ruisleipä siivu kasvimargariinilla ja kurkulla

Välipala:
- 250g maustamatonta kaurajogurttia
- 1dl mansikoita
- 2 kupillista kahvi

Iltapala:
- banaani
- 125g maustamatonta kaurajogurttia
- ruisleipä siivu kasvimargariinilla ja kurkulla

Lisäksi ravitsemusterapeutti on sanonut että olisi hyvä syödä esim. jotain karkkia tai vastaavaa makeaa joka päivä vähän ettei retkahda ahmimaan ja lopulta huomaakin ruoskivan itseään näännyttämällä. Joten fanaattisesti pakotin itseni syömään lakritsipatukan. Jotta olisin syönyt "täydellisesti".

= 2 050kcal

Ja olen käynyt lenkillä ja sirkus treeneissä vaikka ne oli aika kevyet.

Myöskin ongelma nesteytyksen kanssa on muuttunut siihen että pidän kirjaa paljonko olen päivässä juonut.
Ja eilen tuli juotua 1,6l.

Ja jonkun korvaanhan kuulostaa terveeltä että pitää huolen että syö. Mutta kun se ei ole se että pidän huolen että syön. Jos siitä olisi kyse että huolettomasti katson etten jätä syömättä niin en laskisi kaikkea. Pelkään että syön liikaa tai liian vähän. Olisi eriasia jos minulla ei koskaan olisi ollut syömishäiriöitä ja olisin fitness intoilija, mutta kun pohjalla on syömishäiriö josta en koe olevani parantunut. Tämä pakonomainen täydellisesti syömisen tarve on raskas taakka joka lisää ahdistusta. Ja mun terapeutti poliklinikalla ei auta mua, koska hänen sanojensa mukaan "kunhan syöt".
Vaa'asta on pakkomielle. Nyt en vahtaa olenko laihtunut. Vahtaan sitä että paino on joka aamu samaan kellonaikaan tismalleen sama. Sillon tiedän että olen onnistunut. Vaaka on mukana joka paikassa missä yövyn. Olin viikonloppuna kotona yötä... vaaka mukana.
En ehdi nauttimalla nauttimaan ruuasta. Teen ruuan ja kun se on valmis odotan että kello on sen verran että pitää syödä. Suositeltu aika syömiseen olisi 20min. Ja siihen aikaan pyrin. Parilla minuutilla se aina heittelee, mutta suunninpiirtein. En ole sanonut kellekkää ohjaajalle mitään. Nekin varmaan ajattelisi että tää on ihan tervettä. Ei ymmärtäisi sitä mitä mun pää käy läpi. Luen ravitsemus suosituksia... suomeksi sekä englanniksi, lasken kaloreita, mittaan ruuat, katson minuutilleen koska pitää laittaa ensimmäinen haarukallinen suuhun, jos en ole juonut yli 1,5l päivässä on se mitä vajaaksi on jäänyt pakolla juotava illalla, ja vaikkei makee mieli tekisi on se yksi makea juttu päivässä syötävä.
Pää hajoo.
Kertokaa pliis mitä mun pitäs tehdä. Kelle mun pitäs tai kannattais sanoa tästä?

Mun elämäni ihanin päivä

Näitä ihania päivä on mutta viime lauantaina tuli yksi lisää. Mun pitkä aikainen haave/unelma toteutui. Pääsin nimittäin katsomaan tämän vuoden Apassionatan. (se on siis euroopan suurin hevosshow jossa on upeat hevoset jotka tekee temppuja ja taustalla on tarina, jne...) Oon kiitollinen siitä laitokselle, joka mahdollisti sen. Kulut ei mennyt itsenäistymis rahoista. Jos olisin itse maksanut reissun en olisi sinne lähtenyt. Reissu kuitenkin maksoi liikaa säästeliäälle ihmiselle. Lipuilla hintaa oli 79,50€ sitten siihen lisätään linja-auto sekä juna matkat ja ruokailut.
Helpotti kummasti reissua se että minulla on hyvä flow päällä syömisen kanssa. Muuten olisi tullut tappeluita ruokailu tilanteissa eikä reissu olisi ollut niin mukava.
Aamulla heräsin klo 4.00. Ja bussi lähti klo 6.30.
Kun oltiin Helsingissä käytiin Subwayssa syömässä. Ahdistus oli todella kova. Helsingin kampissa kun ihmisiä on aika paljon ja julkisilla paikoilla syöminen on aika ahdistavaa VIELÄ. Olen luvannut itselleni että opettelen nauttimaan syömisestä myös julkisilla paikoilla. Se kuitenkin meni ihan hyvin. Kun Apassionata loppui oli päivällisen aika ja käytiin jossain ravintolassa syömässä. Ahdistus oli siinäkin läsnä, mutta se meni hyvin kuitenkin. Olen ylpeä siitä miten suoriuduin syömisistä reissussa. Ohjaajakin oli ylpeä minusta ja sanoi että suoriuduin hyvin. Hän myös sanoi, että kanssani on mukavaa käydä reissussa kun syön, koska sillon kun kanssani käydään syömisestä sotaa tulee ohjaajillekin pahaolo ja alkaa ärsyttämään. Sain uuden asian mitä ajatella kun syöminen on vaikeaa.
"Ihmiset viihtyvät kanssani paremmin kun syön"

Sitten vielä uusi asia. Mulla on uusi ongelma syömisen kanssa, mutta siitä lisää ensi postauksessa.

Hyvää loppu päivää kaikille <3

Palaveri

Mulla oli laitoksella asiakassuunnitelma palaveri, jossa juteltiin tulevaisuudesta.
Kun täytän 18 en muuta vielä pois. Kämppää aletaan etsiä 1.4, koska ensin on selvittävä synttäri ahdistuksesta. Muutto tapahtuu viimeistään 1.6.
Itsenäistymis ohjelmassa siirryin kakkos vaiheeseen. Eli hoidan kodintarvikkeet, kaikki ruuat (paitsi viikonloppuisin) ja hygienia tarvikkeet. Saan 370€/kk.
Myöskin minulle aletaan antamaan minulta takavarikoituja esineitä takaisin pikkuhiljaa. Ensimmäiset esiineet oli teroitin ja vaa'at.
"Me annetaan sulle vaa'at mielummin nyt ennenkuin oot 18v, koska nyt jos me huomataan niitten kans tulevan ongelmia ja se addiktio iskee päälle niin me voidaan rajottas sun vaa'alla käyntiä", S johtaja sanoi.
Se syömishäiriö sisälläni oli niin onnellinen, että itkin. Äitin ilmeiltä pystyi lukemaan mitä hän ajatteli. Äiti kauhistui kun ymmärsi että mulla on oikeesti ongelma oikeesti sh vaikka paranemaan päin ollaan menossa ja olen paljon mennyt eteenpäin.
Mä itkin ja ylistin S:ää ääneen vaa'an takasin saannista ja äiti katsoi minua kuin hullua.
Ja vaa'an kanssa on taas ongelma. Köyn sillä vähemmän kuin pahimmillaan, mutta aivan liikaa silti. Käyn sillä 1-3 kertaa päivässä. Mutta se mikä taas osoittaa että olen mennyt eteenpäin on se etten ole antanut painon vaikuttaa siihen mitä syön. Vaaka ei ole saanut samaa valtaa mitä ennen.
No niin mennääs eteen päin ja jatketaan palaverista.
Kotiintulo aikaa muutettiin. Saan olla niin myöhään ulkona kun tahdon kunhan ilmoitan missä menen. Palaverin jälkeen olin aivan rikki. Kun se loppui hajosin totaaliseen itkuun. Koko 60min pyöri syntymäpäiväni ympärillä.
Mutta siitäkin selvittiin.
Vointi saattaa romahtaa pian synttäreiden vuoksi, mutta pyrin tekemään valintoja siten että saisin omaltaosaltani lievennettyä ahdistusta. Välillä pitää oppia itse ottamaan vastuuta omasta voinnista eikä heittäytyämuiden käsivarsille ja olla itse hoitamatta itseään. Teen kaikkeni ettei vointi romahda.
Voimia kaikille teille ihanille ihmisille <3