"Kipeenä, yksin, laitokseenko
Eilen oli sosiaalityöntekijäni kanssa palaveri, jossa puhuttiin laitokseen menosta. Kyseessä ei ole huostaanotto vaan avohuollon sijoitus. Huhtikuun lopulla on palaveri jolloin menen vanhempieni sekä sossuni kanssa laitokselle. Siitä en tiedä oikeastaan mitään sen enempää.
Fiilikset tällä hetkellä huonot. Voimaton olo, oksettaa ja kuume nousi. Kaiken kruunaa kurkku kipu. Haluisin siitä huolimatta tehdä jotain koko ajan. On myös todella yksinäinen olo. Äiti syö sipsiä, ranskiksia, korvapuusteja ja katsoo telkkaria, pikkusisko on kaverilla yötä ja iskä...yllätys, yllätys...hän on pelaamassa lätkä matsissa. Surettaa on niin yksinäinen olo. Toivon että olisin maanantaina terve. Kyllä, toivon pääseväni kouluun, koska siellä en ole täysin yksin. Voisin toki soittaa Rubiinille kuten lupasin, mutta ääneni on niin poissa etten saa puhuttua."
Tuosta kuumeesta yms. en osaa oikein sanoa mitään. Kaikki sairastelee joskus.
Elämä on täynnä päätöksiä ja valintoja. Ja voin sanoa ettei ne kaikki ole mitään helppoja. Joskus valintoja katuu ja joskus ei. Jotkut valinnat tuo ahdistusta, kipua ja tiputtaa vuorelta alas ja jotkut taas nostaa sinut vuorenhuipulle ja tuo onnellisuutta. Ja olen sitä mieltä, että minun pelinappulan siirto oli hyvä. Minä laitoin "bensaa palamaan" jotta saan elämää eteenpäin. Minä juttelin laitoksen johtajan kanssa (onneksi Harmaa kannusti ja tuki vieressä), joka soitti sossulleni. Minä pyysin päästä laitokseen. Olihan se vaikea päätös.
Äidilleni pelkkä meidän vanha sossu toi painajaisia. Joten voitte kuvitella kuinka hän itki kun tahdoin laitokseen. Sain kuitenkin vakuuteltua äidilleni ja isälleni kuinka laitos tekisi minulle hyvää. Ja sehän oli alunperin avohuollon sijoitus eikä huostaanotto vaikka siihen se lopulta meni. Mutta näinhän tässä kävi. Laitokseen pääsin ja se päätös on ollut minun elämäni yksi suurimmista päätöksistä. Jättää koti ja perhe. Mutta tämän valinnan teko avasi minulle monia ovia. Loppujen lopuksi huostaan ottoakin salaa toivoin ja sh:n pahentuessa minut huostaanotettiinkin. Ja tämä avasi vielä enemmän ovia. Turvallinen paikka opetella itsenäistymistä ja edelleen asun laitoksessa ja harjoittelen sitä. Ratsastuksessa olen kehittynyt ja päässyt kilpailemaan ja valmentautumaan. Sain jälkihuollon, joka on kohdallani todella suuri apu ja pelastus. Voin kirjoittaa teille jälkihuollosta oman postauksen myöhemmin.
Sitten tuosta yksinäisyydestä. Yksinäisyys on näinäkin päivinä läsnä. Pahimpina sh aikoina ei edes seura kiinostanut niin paljoa. Toisaalta nykyään masentaa toisinaan niin ettei jaksa nähdä ketään, mutta silti tuntuu yksinäiseltä.
Nyt taas tässä huhtikuussa alkoi omat ruokailut. Ruokailusta oli tullut minulle sosiaalinen tilanne ja nyt syön yksin. Lisää yksinäisyyttä. Pitää itse hoitaa kaikki. Ahdistavaa ja pelottavaa. Onneksi tukea pursuaa joka puolelta. Mutta silti...yksinäisyys on toisinaan myös vain tunne ja se tunne on minulla joka päivä läsnä.
