Pitäiskö mun yrittää

Viimeiset kaksi päivää laitoksessa on ollut helvettiä. Mä tuun toimeen kaikkien ohjaajien kans ja säännöt yms on ihan fine. Laitoksessa itsessään ei ole mitään vikaa. Tykkään olla täällä. Ongelma on mun pääni, mun mielenterveys, mun oireilu, mun syömiset, mun liikunta. Mä olen täällä avohuollonsijoituksella eli vapaaehtoisesti. Eli mun huonetta ei saa ratsata, mun ulkoiluja ei sais rajottaa, ne ei voi myöskään pakottaa mua mihinkään. Näin mulle sanoi laitoksen pomo viime palaverissa.
Mä syön ohjaajien mielestä liian vähän ja omastamielestäni sopivasti. Syön 350-500kcal per päivä. Liikuin myös 3-4kertaa päivässä. Mut uhkailtii heittää täältä pois. Syynä ohjaa käytti sitä että olen muka liian sairas ja sekaisin. No mä itkin ja menin huoneeseeni.
Tuo tapahtui toissapäivänä.
Eilen olisin halunnut lenkille mutta mua ei päästetty. Mä itkin tottakai. Sitte huoneeseeni tuli kaksi ohjaajaa ja ne puhu mulle järkee vaikken tietty sillä hetkellä niin ajatellut. Me tehtiin joku ahdistava lista/sopimus juttu tälle loppu viikolle.
Siinä lukee:
"Keskiviikko: poikaystävän kanssa lenkille ja pyörä lenkki
Torstai: kuntosali ja pyöräily
Perjantai: lepopäivä ja jotain mukavaa ohjaajan kanssa
Lauantai: kuntosali
Sunnuntai: kävelylenkki ja pyöräily
Syön joka päivä riittävästi, monipuolisesti ja terveellisesti.
Ja annan vaa'an öiksi ohjaajille."
Voin sanoo että tää tuntuu paskalta ja ahdistavalta. Mikä on riittävästi syömistä kun mielestäni syön hyvin? Vaa'an antamisesta aiheutuu huutoitkua kuten iltapalan jälkeen. Muserrui eilen ihan totaalisesti iltapalan jälkeen. Itkin huutoitkuan ja juurikun olin rauhottumassa se jatkui. Sitä kesti noin klo 11.30 saakka. Enkä meinannut siksi saada unta kunnolla koko yö oli aivan sekava.
Tänään pääsin kävelylle poikaystäväni kanssa.
Ja minulle oli luvattu myös että pääsisin pyöräilemää...Noh, enpäs sitten päässyt.
Joten ihana/kauhea Ana otti ohjista kiinni ja veteli naruista. Minä olin vain sätkynukke.
Kysyin pääsisinkö kavereiden kanssa ulos hengailemaan ja minulle sanottiin että se onnistuu. Vedin juoksutrikoiden päälle siisti housut vaihdoin college paidan ja otin repun (jossa tietty oli urheilutoppi ja lenkkarit +salikortti). Näin siis Ana hoiti homman.
Minähän kaduin sitä suunnattomasti. Ja kun olin tullut salilta minua kadutti ja kerroin missä olin ollut. Ei mulle oltu onneks vihasia. Pyysin anteeksi koska en olisi halunnut valehdelle.
Pian on iltapala mun on pakko syödä jotain (vaikka se tarkottaa ainakin 1h huutoitkua).
Pakko pysyy lujana. En tiedä pitäskö yrittää oikeesti. Vai pitkäskö miellyttää heitä ja salailla ja valehdella laihdutuksesta. Mä en tiedä?

Sh pilaa elämäni

Mä en käsitä itteeni. Nyt täällä kirjottaa se terve puoli musta. Se joka myöntää syömishäiriön ja erinäiset pakkomielteet.
Mulle kehittyy pakkomielteet nopeesti ja liikunta on ollu mulle pakkomielle jo pitkään. Nyt se vaan ehkä on lähtenyt lapasesta. Harmaan kanssa tänään juteltiin ja vängättiin ja hän sanoi että valehtelen liikaa. Ja nyt kun täällä kirjottelee tää terveempipuolisko niin mä myönnän että totta. Valehtelen syömishäiriöni takia ihan liikaa. Mä pistän liikunta pakkomielteet, pakko ajatukset, kaiken tän pään sisäsen helvetin muiden edelle. Mä laitan sen jopa oman terveyteni edelle. Kaks kertaa päivässä salille, pientä treenii viel laitoksella, pyörälenkki...ja vähäiset syömiset. Mutta mä saan sen terveen puolen itsestäni esiin vaan kun kirjotan. Jos joku tulisi nyt huoneeseeni ja kysyisi olenko syönyt hyvin niin taatusti valehtelisin kuinka paljon oon syöny ja kuinka haluum vaan pitää itestäni huolen. Mutta nyt kun se tervepuoli saa olla esillä tässä hetkessä kun kirjoitan niin ei ei ei. En saisi valehdella. Mun todellaki pitäs syödä enemmän. Mun pitäs käydä treeni ohjelman mukaan 4 kertaa viikossa salilla eikä joka päivä 2kertaa. Mun pitäs lopettaa vaa'alla ravaaminen
Mun pitäs tehä/ajatella ihan eritavalla. Mutta mä en pysty siihen. Se on sairaus en minä. Kinasteltiin tänääm Harmaan kanssa mun salilla käymisestä. Miksi? Siksi että Harmaa on huolissaan. Ja ihan aiheesta. + Hän yritti takoa päähäni sitä että mä joudun ongelmiin vielä. Sisälläni tää terve minä huusi että Harmaa on oikees ja pitäs rauhottuu ja tehä kuten Harmaa käskee. Mutta tää sairaus, tää saatan*n syömishäiriö ei myönnä mitään. Ei myönnä että muut voi huolestua, ei myönnä että tässä voi käydä huonosti, ei myönnä että rauta-arvot ja hemoglobiini on perseeltään. Koska sairaus puoli valehtelee jopa mulle itelle. Mä niin toivon että sä Harmaa lukisit myös tän. Ja pyydän anteeks. Mä niin haluisin olla terve ni kaikki ois hyvin. Mutta heti kun lopetan kirjottamisen pään sisänen helvetti jatkuu. Sisälläni huudan apua mut kun lopetan kirjottamisen valehtele  itelleni ja kaikille muille etten tarvii apua. Oon terve ja kaikki on hyvin.
Voi kunpa ois joku tapa mikä vetäis mut helvetistä pois.