Paasto

Mua ahdistaa syödä. On helpompi olla täysin syömättä kuin syödä. Pelkään kun syön että alan ahmimaan siksi on vain helpompaa tuudittautua olemaan syömättä. Ei mulla oikein ole muuta kirjotettavaa kuin tää, että lopetan syömisen hetkeksi.

Turvaruoka ja pelkoruoka

Turvaruokia:
- kurkku
- omena
- tomaattikeitto
- coca-cola zero
- rasvaton rahka
- näkkileipä
- hapankorppu
- pakastekasvikset
- kahvi
- tee

Turvaruuat/-juomat ei tuo minulle ahdistusta paitsi todella todella isoina määrinä.
 Ne on terveellisiä ja vähä kalorisia.
Mutta niitä saa syödä max. 500kcal edestä.


Pelkoruokia:
- kaikki missä on perunaa vähänkin
Koska perunassa paljon hiilareita ja hiilarit muuttuu kropassa sokeriksi.
- banaani
Paljon hiilareita ja lisäks sillon kun minulla on kaliumin puutetta mulle iskee kauhee himo banaaniin niin pelkään siksi banaania, koska jos tulee himo ja syön yhden pelkään ahmivani.
- kaikki rasvat
Pelkkä sana rasva saa minut kiertämään kyseisen ruuan monen kilometrin päästä.
- viinirypäleet
Jossain kalorilaskurissa luki yhden viinirypäleen sisältävän keskimäärin 3kcal. Joten ei kiitos.
- vaalealeipä
Koska hiilari aka sokeri mörkö.
- smoothiet
Ne on terveellisiä kyllä, mutta kasviksien ja hedelmien tilavuus pienenee niiden murskautuessa ja yhteen lasilliseenkin menee monen monta hedelmää. Syön mielummin yhden omenan kuin monen hedelmän smoothien. Lisäksi minusta tuntuu että smoothie ei täytä vatsaa samoin kuin kiinteässä muodossa oleva hedelmä (en tiedä onko vain oma tunteeni).
- riisi
Koska hiilarit.
- pasta
Koska hiilarit.
- alkoholilliset juomat
Koska sokeri/hiilari.
- kaikki herkut

Taannoin oli paranemismyönteisempi aika ja haastoin itseäni monta kertaa päivässä pelkoruuilla.
Riisiä/pastaa/perunaa söin kahdestä päivässä sekä herkuttellin. + paljon muita pelkoruokia.
Itseasiassa kun vain haastoin itseäni niin niiden syönti helpotti eikä niiden jälkeen tullut niin kovaa ahdistusta. Kuitenkin nyt taas lähti menemään alamäkeen.
Mikä siinä on, että aina kun menee hetken paremmin niin alkaa alamäki?

Dialektiikka // DKT

Dialektiikka

Mitä se on?

Dialektiikka opetta meille useita asioita

esimerkiksi:

- on monta tapaa nähdä tilanne ja monta tapaa ratkaista ongelma

- kaikilla on omat luonteensa ja piirteensä sekä tavat tarkastella asioita

- kaksi asiaa jotka ovat vastakkain voivat molemmat olla totta

- kunnioita riidan molempien osapuolten kokemukset ne voivat molemmat olla totta

tämä ei tarkoita, että joutuisit luopumaan omista arvoistasi tai kokemuksistasi

vältä vain katsomasta mustavalkoisesti

esim.

1. äitini on todella tiukka JA hän rakastaa minua

2. olet ankara JA ystävällinen

Molemmissa kohdissa molemmat väittämät voivat olla totta.

Dialektinen ajatusmaailma saa sinut kävelemään kohti kultaista keskitietä

- laajenna näkökulmaasi ja tapaasi pohtia asioita

- älä juutu vaikeisiin tilanteisiin, ratkaise ne

- ole joustavampi

- vältä ennakkoluuloja sekä syyttämistä

Miten se tehdään?

1. siirry "ja"-ajatteluun ja luovu "joko-tai"-ajattelusta.

esim.

- äitini on joko todella tiukka tai hän rakastaa minua (väärin, tässä väitetään että äiti on vain jompaa kumpaa)

- äitini on todella tiukka ja hän rakastaa minua (oikein, tässä kerrotaan asia dialektisesti kaikilta kanteilta, äiti siis voi olla molempia yhtä aikaa)

2. Harjoittele ajattelemaan tilanteita jokaisen näkökulmalta

- miksi äiti haluaa minun olevan kotona klo 22

- miksi tyttäreni tahtoo olla ulkona klo 02 asti

3. Ei ole olemassa yhtä totuutta

4. Käytä "Minusta tuntuu..." ja älä syyllistä

esim.

Minusta tuntuu että jään ulkopuolelle OIKEIN

Sinä ja ystäväsi syrjitte ja kiusaatte, te ette tahdo olla kanssani VÄÄRIN

5. Hyväksy erilaiset mielipiteet vaikka et olisi samaa mieltä

esim

ymmärrän sinua vaikken ole samaa mieltä

6. Älä oleta tietäväsi mitä muut ajattelevat

Kysy: "Mitä tarkoitit, kun sanoit...?"

7. Äläkä oleta että muut lukevat ajatuksesi

Kerro ja selitä mitä tarkoitat asiallasi.

esim.

Jos sanot "jään ulkopuolelle kaveriporukasta" voi joku kokea sen syyllistävänä.

Sano mielummin "minusta tuntuu ulkopuoliselta kanssanne, se voi olla vain pääni sisäinen tunne, voisitteko olla enemmän kanssani"

Eli siis selitä asiat selkeästi ja oman kokemuksesi kautta. Älä pidä ajatustasi faktana.

Tunteesi siitä että jäät ulkopuolelle on totta mutta että oletat heidän tahalleen syrjivän voi olla väärin.

Tehtävä:

Dialektinen ajattelu ja toiminta

1. Tunnista lähipäiviltä tilanne, jossa ET ajtellut tai toiminut dialektisesti

esim. hakkasin päätä seinään vaikka minulla on huonekaveri

2. Kuvaile tilannetta mielessäsi (kuka, mitä ja milloin)

esim. minua ahdisti ja huolimatta siitä että kaverille voi tulla huono olo hakkasin päätä seinään

3. Mitä ajattelit tilanteessa?

esim. ajattelin "ihan sama"

4. Mikä olisi dialektisempi ajattelu tai toiminta?

esim. en olisi hakannut päätä seinään

5. Mitä siitä seurasi?

esim. sain ahdistukseen lisää lääkettä ja nukahdin

Tehtävän esimerkit ovat minun vastauksiani vuodelta 2016.

Kun olet käynyt läpi tehtävän kommentoi nimellä tai anonyymisti "tehty".

Mistä apua?

Mä en tiedä mistä hakisin enään apua syömishäiriöön.
Käyn juttelemassa poliklinikalla, päiväosastolla, fysioterapiassa ja ravitsemusterapiassa.
Sekä oon kierrellyt eri ympärivuorokautisilla osastoilla (psykiatrisilla osastoilla siis).
Aikuisen pakkohoitokriteeritkin on tosi korkealla. Enkä tietty pakkohoitoon tahdokaan.
Kaikissa minun kokeilemissa avohoitopaikoissa tarvitaan kuitenkin omaa motivaatiota PALJON.
Eikä sitä nyt kauheasti ole. Silti tahtoisin salaa apua ennenkuin olen siinä pisteessä, että pyörtyilen...TAAS.
En tiedä mitä tehdä. Olisiko teillä mitään vinkkejä?

DKT-terapia osa 1 ESITTELY

Tervetuloa mun uuteen postaus sarjaan, joka käsittelee DKT-terapiaa eli dialektistä käyttäytymis terapiaa.
Itse olen käynyt koko vuoden kestävän paketin joten tietoa ja taitoa jakaa näitä teille löytyy.
Tässä postauksessa kerron dkt:sta ja annan teille tehtäviä. Tehtävät voi välillä kuulostaa oudoilta mutta suosittelen sitoutumaan lukemaan edes nämä dkt postaukset vakka muut kirjotukseni ei kiinnostaisi. Et kuitenkaan ole sattumalta blogissani. Blogiini yleensä päätyy ihmiset joilla on mielenterveys ongelmia. Ja kirjoitan nämä dkt postaukset juuri sinua varten. Jotta edes yksi ihminen hyötyisi.

Omat kokemukset

Kävin siis dkt:ta vuoden vuonna 2016. Sain paljon tehtävää ja mietittävää ryhmä käynneiltä.
Sain dkt:sta paljon irti ja nyt on minunkin aika palata dkt taitoihin. Dkt ohjelman ajan olin sitoutunut ja motivoitunut, mutta ryhmäkäyntejen jälkeen paperit jäi kansioon. Enkä ole dkt kansiooni koskenutkaan sitten vuoden 2016 joulukuun jälkeen.
Opin hallitsemaan tunteita ja olemaan parempi sosiaalisissa suhteissa. Dkt vaikuttaa moneen elämän osa-alueeseen ja vaikkakin dkt on alkujaan suunnattu heille joilla on ongelmia itsetuhoisuuden kanssa niin olen sitä mieltä itse että tästä olisi hyötyä ihan terveillekin.

Dkt hoito ohjelma

Aikuisten dkt paketti kestää vuoden ja sisältää kerran viikossa ryhmä tapaamisen jossa käydään läpi tehdyt tehtävät ja tulevat tehtävät sekä käydään moduuleita ja niiden sisältämiä taitoja läpi.
Sinulle myös määrätään hoitohenkilö joka on käynyt dkt koulutuksen ja joka tapaa sinua vähintään kerran viikossa. Yksilö käynneillä saat joka viikko dkt kortin johon merkataan joka päivä itsetuhoiset ajatukset ja teot, lääkkeiden otto määrätysti, poissaolot töistä tai koulusta, impulsiivinen käytös, eri tunnetilat asteikolla 0-5, valehtelu, mitä dkt taitoja on käyttänyt. Dkt:ssa on viisi moduulia; mindfulness-taidot (eri asia kuin meditointi tai rentoutuminen), tunteiden säätely taidot, vuorovaikutus- taidot, ahdistuksen sietämisen taidot sekä walking the middlepath (en tiedä mikä se on suomeksi). Itse taitoja jotka on jaettu moduuleihin on 27 eli tämä minun postaus sarjani tulee kestämään 27-viikkoa.

Vaikka olisin kirjoittanut dkt sarjaa jo monta viikkoa se ei estä sinua hyppäämästä mukaan nyt taikka vuosien päästä.
Toivoisin kuitenkin, että jokainen joka lähtee dkt terapia matkalleni mukaan kommentoisi "mukana" anonyymisti tai nimellä.

Toivottavasti saatte tästä jotain irti.

Mikään ei pidättele meitä

Mun ja laihdutuksen väliin ei pääse enää kukaan. Tiedän... Oon sanonut ton ennenkin ja joka kerta ollu tosissaan, mutta sanon sen nyt taas. En joudu osastolle enään joten osastokaan ei tuu meidän väliin. Mulla ei oo mitään pakkohoidon kriteereitä joten...ei oo mitään hätää. Turhauttaa vaan kun äiti jatkuvasti kyselee syönkö ja blaa blaa blaa. Ja rakas pelkää sitä että alan pyörtyilemään. Jos mulle tulee jotain pyörtyilyy hankin kaikki maailman vitamiini pillerit että se loppuu ja sit ei toivottavasti näy verikokeissakaan syömättömyys. Sit voin vaan sanoo että kyllä mä syön. Tää homma on ihan hanskassa. Mä en päästä itteeni toiste nenämahaletku kuntoon.

Ja jos tästä oikeesti on jotain hyötyä niin se etten oo itsetuhonen. Ahdistuksen hallinta keino tämäkin on mut ei tarvii satuttaa itteensä. Saan sen kropan takas mikä mulla oli! Haluun sen. Se ei ollut mun unelma kroppa. Oisin halunnu olla laihempi, mutta nyt sekin kroppa tuntuu unelmalta tähän läskiin verrattuna. Sitä en voi tietää haluunko jatkaa laihdutusta viel sitten ku pääsen siihen mitä nyt haluun. Mutta sillä ei oo nyt merkitystä vaan sillä että saan sen perkeleen 10kg pois. Aikuisella pitää painoindeksin olla 13 ennenkuin joutuu pakkohoitoon ja siihen painoindeksiin en pyri. Mun tavoite on vaan päästä normaali painon alarajalle takas. Enkä usko että sitä voi saada normaalilla syömisellä. Koska kun syö riittävästi ja säännöllisesti paino hakeutuu biologiseen normaalipainoon joka jokaisella on yksilöllinen ja mulla se biologinen normipaino on 70-73kg. Oon pitkä ja toi on mulle normipaino ja se on mun kehon mielestä mulle hyvä paino, mutta silti. Ei! Ei! Ei! Haluan painaa sen verran mitä haluan. En sen verran mitä mun kroppa haluaa.

Toivottavasti teillä menee paremmin ja anteeks että puran tätä mun pään sisäistä paskaa tänne. 

Taas se alkaa

Nyt se alkaa taas. Saakelin syömishäiriö! Tiesin etten oo voittanut sitä, mutta luulin jo olevani vahvempi kuin se. Mun tekis mieli vaan itkee kun en jaksa näitä sh ajatuksia. Mut ei se itkeminen hyödytä ainoo mikä hyödyttää on teot! Ja nyt lähden syömishäiriön matkaan takas jos se tekee musta edes vähän onnellisemman. Olinko onnellinen nenämahaletkussa... En!... Mutta olinko tyytyväisempi kehooni... Olin. Ja sen haluan takas. Haluan takasin sen kropan minkä mä jo sain! Jos sain sen kerran niin saan sen myös uudelleen vaati se sitten mitä tahansa niin teen sen. En ollut pakkohoito painossa enkä aio nytkään mennä siihen pisteeseen. Laihdutan vaan 10kg. Siinä se. Mulle on ihan vitun sama mitä kukaan sanoo mulle tästä. Mä oon nyt aikuinen ja valmis päättämään. (tai pitäis olla valmis päättämään)

Ei tuu olemaan kriteereitä pakkohoitoon. En laihduta niin paljoa. 

Syön alle 500kcal ja pidän huolen että liikun. En käytä hissiä, käyn salilla, en käytä enään autoa paitsi kun meen tallille tai johki pidemmälle.

Syömishäiriö saa mitä tahtoo. Eli mut. 

Annan itseni sen vietäväksi. En enää taistele vastaan. Miksi taistelisin. 

En enää ikinä taistele sitä vastaan. Se on liian raskasta ja vie monia vuosia ennenkuin siitä pääsee irti. Sen mukaan on paljon helpompi mennä kuin siitä parantua. Oon monta kertaa yrittänyt parantuu. Mut se aina päättyy tähän samaan pisteeseen. Siihe että luovutan. 

Ehkä mä vaan sit oon se... Luovuttaja ja surkee ihminen. Surkeehan mä oon ollut aina KAIKESSA. Päiväkodissa, eskarissa ja koulussa... Aina mä olin se huonoin ja oon edelleen. Mut tiiän et mus on potentiaalia laihduttaa kerran oon jo sen itelleni näyttänyt. Oisin hyvä edes jossakin. Ei mun tarvii olla paras ja laihin tms. Mut haluun näyttää itelleni et pystyn ees johonki. Pystyn olemaan tyytyväisempi.

Tää on mun tapa auttaa itteäni. Kaikilla tapansa. 

Mä niin haluun laihtua

Dieetti loppu ja nyt himoitsen laihdutusta enemmän kuin mitään muuta. Mutta en haluu taas niin huonoon vointiin että pyörtyilen. Näihin laihdutus himoihin voi myös vaikuttaa se etten oo melkein kahteen viikkoon syönyt mun aamu- ja päivälääkkeitä. Mun paino on nouusut siitä mun pahimman vaiheen painosta 10kg mut en oo viel lähelläkää sitä mun suurinta painoo. Haluisin vaan mun reidet takas sellasiks ku ne oli sillon 10kg sitten. En tiiä mitä tehdä. Odotan vaan että mun omahoitaja päiväosastolla tulee takas töihin niin voin puhuu hänelle mun ajatuksistani.

syömishäiriö + dieetti

Mulla alko fitfarm In dieetti tuossa reilu viikko sitten. Nyt voin sanoo että syömishäiriöisenä tuollainen dieetti ei ole hyväksi. Okei no nyt ainakin syön säännöllisesti ja tarpeeksi, mutta mulla pyörii nyt paljon enemmän taas päässä se jos siirtyisin syömään alle 500kcal. Ois paljon helpompaa vain syödä ilman että kaikki pitää punnita ja laskea. Tää triggeröi tosi paljon mua itteäni. Mut tiesin kun tähän ryhdyin että kaikki pitää punnita jne... Ja tiesin että voitan sh ajatukset. Ainakin vielä oon voitolla. Tää kestää neljäviikkoo ja toivon ettei tää pääty siihen et alan syömään syömishäiriön mukaan. Jos sulla on syömishäiriö tai on ollut niin ryhdy dieetille vasta kun olet voittanut sh:n kokonaan. Melkein parantuneelle tää voi tuoda takapakkia.

Mut mä oon päättänyt olla voittaja joten en enää tanssi sh:n mukaan. 

Kiitos kun luit. <3

Unelmista tulee totta

Vaikka mulla on sairauksia mulla on aina ollut unelmia.
Masennus ja ahdistus on saanut tulevaisuuden näyttämään mustalta massalta joka imee kaiken energian. Kaikesta huolimatta mulla on aina ollut unelmia niin realistisia kun epärealistisia.
On ollut syömishäiriön takia sairaita unelmia, mutta taustalla on myös ollut terveitä unelmia.
Haluan muistuttaa että sulla on myös oikeus unelmoida ja haluta asioita!
Uskaltakaa unelmoida suuria ja pieniä asioita. Äläkä koskaan sano ettei joku voisi toteutua.
Kokemuksella sanon että varmasti toteutuu jos ei kaikki niin osa niistä.

Mä oon unelmoinut elämänkumppanista, omasta koirasta, säännöllisestä ratsastuksesta ja valmentautumisesta sekä kisaamisesta, omasta varsasta, vlogaamisesta ja tasaisesta voinnista.
En voi sanoa, että kaikki olisi jo toteutunut, mutta olen koko ajan lähempänä unelmiani.
Minulla on poikaystävä, oma koira, vuokrahevonen jota ratsastan 3/vko, lääke joka on alkanut tasoittaa mielialan vaihteluita ja oma varsa on tulossa syksyllä.
Oman hevosen olin unelmissani sijoittanut noin 10-vuoden päähän, mutta se tapahtuukin jo tänävuonna.

Nyt haastan sinut! Joka viikko tulet saamaan minulta tehtävän joten varaa näihin joko oma vihko tai kansio.
Tämä viikko on lopussa, mutta annan haasteen silti.
Kirjoita otsikoksi "tämä vuosi" ja kirjoita sen alle kaikki mitä haluat/odotat tai unelmoit tänä vuonna.
Sitten kirjoita "viisi vuotta" ja sen alle kaikki unelmat mitä haluaisit tapahtuvan viiden vuoden sisällä.
Viimeiseksi kirjoita "10-vuotta" ja sen alle kaikki mitä unelmoit tapahtuvan 10-vuoden aikana.
Unelma voi olla kouluun pääsy, valmistuminen, oma lemmikki, uusi harrastus tai vaikkapa jonkin uuden asian oppiminen. Kirjoita kaikki pienetkin toiveet ylös.

Tässä oma suoritukseni tehtävästä.
merkkaan tähdellä ne mitkä olen jo saanut.

YKSI VUOSI:
- vuokrahevonen*
- neulomaan oppiminen
- valmentautuminen ja kisaaminen*
- oma koira*
- jonglööraus kolmella pallolla*
- sama neljällä pallolla
- rubiikin kuution ratkaisu*
- youtube videoiden teko*
- elämän kumppani*
- yhteen muutto
- oma hevonen (tulossa syksyllä)
- kouluun pääsy
- työpaikka

VIISI VUOTTA
- tasapainoinen ja terve elämä
- sama elämän kumppani kuin nyt
- valmistuminen koulusta ja uuteen kouluun hakeminen sekä pääsy
- oma lapsi
- blogien ja muiden somejen kasvu
- lihaksikas terve keho

10-VUOTTA
- lääkäriksi opiskelu
- kisaaminen omalla hevosella yli 100cm luokissa
- sama kumppani
- omakoti talo

Kun olet itse suorittanut antamani tehtävän. Kirjoita kommentti kenttään "tehty".
Aina kun tulevaisuus tuntuu siltä ettei mikään kiinnosta ja miksi jatkaa elämää, palaa unelmiesi pariin ja lueskele niitä. Merkkaa mitkä on jo toteutunut ja anna itsellesi lupa nähdä valoa tunnelin päässä.

♥:llä Jassu

I am back ♥

Lupasin teille päivän jona tulen vielä kirjoittamaan. En saanut pidettyä päivämäärästä kiinni, mutta hei! Meikäläinen on palannut.
Tälle ajalle kun oon ollu poissa on mahtunut useita osasto jaksoja, nenämahaletku, palvelutalossa asumista, poikaystävän löytäminen, opiskelua ja opiskelujen päättymistä.

Nyt tällä hetkellä mun elämään kuuluu poikaystävä, vuokrahevonen ja ystävät.
Käyn päiväosastoa ja muutan 1.5 pois palvelutalosta ja saan vanhemmilta mun koiran takaisin.
Tämän kuun lopussa on myös pääsykokeet.
Olen hakenut sosiaali- ja terveysalalle sekä perustason ensihoitoon.
Moni miettii varmasti miten mun psyyke kestää koulun ja etenkin sotella.
Mutta mulle muiden ihmisten auttaminen on ollu tärkee asia ja jos voin auttaa muita koen että oon tehnyt elämäntehtäväni. Mulla on kuitenkin ihan mieletön määrä kokemusta mt ongelmista niin uskon että voin auttaa muita, koska ymmärrän monia eri mt ongelmia.

Syömishäiriön kans on menny kans aika vaihtelevasti.
Nyt oon syönyt ateriasuunnitelman mukaan ja 11.5 alkaa dieetti. Se on fitfarmin dietti johon kuuluu kasvisruokavalio joka suunnitellaan juuri mua varten sekä saliohjelma. Se on terveellinen ja uskon että se ei mene yli. Toivon että saan lihaksikkaan ja kiinteän kropan. Enkä haaveile enään siitä thinspo kuvien luurangosta.

Kesätöihinkin hain, mutta niistä ei ole kuulunut vielä mitään.
Hain moniin vanhainkoteihin ja toivon, että pääsen edes johonkin töihin.
Mulla on arjessa paljon hyviä asioita, mutta heti kun kivat jutut loppuu ja olisi aika rauhottuu niin ahdistus valtaa pään. Eli tosi vaihtelevasti menee. Mulla oli joskus noin 2-vuotta sitten Lamictal (Lamotrigin) lääke joka tasotti fiilisten vaihtelua niin paljon että mul meni 6-7kk tosi hyvin ja vuoden olin pois osastoilta. Nyt tän palvelutalon lääkäri alotti sen lääkkeen uusiksi ja kokeillaan jos saatais samaa hyötyä mitä viimeksi. Lamictal lopetettiin mulla siksi kun olin tottunut siihen ja siitä ei ollut enään mitään hyötyä. Siinä ois ollu nostovaraa vielä, mutten tiedä miksi sitä ei nostettu vaan se lopetettiin. Lamictalin huonoin puoli on se, että sen harvinainen sivuvaikutus on hengenvaarallinen ihottuma joten sitä nostetaan todella hitaaseen tahtiin. Aina 2-viikkoa mennään samalla annoksella ja se alkaa 25mg ja mulla se nostetaan 100mg eli 50mg aamus ja toinen satsi illas. Ja että päästään tohon ylläpito annokseen menee noin 6 viikkoa (jos oikein laskin).

Mut tässä tää postaus. Halusin tulla ilmoittamaan itsestäni sekä kertoa vähän kuulumisistani.
Ja tästä tää kirjoittelu nyt taas jatkuu. Eli tää ei ollut nyt mikään "tuli takas ja lähden taas"-postaus vaan tuun nyt taas kirjoittelemaan aktiivisesti.

Pitäkää itsestänne huolta, tehkää mukavia asioita ja nauttikaa elämän hyvistä asioista.

♥♥♥

Hyvästi, ootte rakkaita <3

Mä en tiedä kuinka tarinat lopetetaan.
Mutta enskiksi kuulumiset.
Mulla on ihan hyvä olla vaikka muutto ahdistaa. Lopullisesti muutan laitoksesta 1.6. Mulle tulee ens kuussa koiranpentu ja kaikin puolin odotan tulevaisuudelta hyvää. Minulla ja poikaystävälläni tulee nyt toukokuussa 2018 vuosi täyteen.
Mä pelkään, etten pärjää yksin asuessa, mutta luotan siihen, että ympärillä olevat ihmiset ei hylkää mua, jos mulla lähtee menee huonoon suuntaan. Mä uskon, että he auttavat kyllä ja on tukena.

Jokainen teistä, eli just sinä. Sinä, joka lukee tätä ruudun toisella puolella.
Sinä olet auttanut jaksamaan. Jokainen katselukerta on auttanut jaksamaan, jokainen kommentti ja s-posti, jokainen joka on instagramissa tullut juttelemaan ja kommentoimaan. Jokainen, joka on vain lukenut blogiani on ollut mukana mun tarinassa. Mä haluan kiittää niin nöyrästi, kun vaan voin ja toivon, että se välittyy sulle. Mä kirjotan tätä kyyneleet valuen, mutta tähän hetkeen tää on oikein.
Mun tarina ei ole loppu vielä. Mun tarina jatkuu vielä ja pitkään. Mä oon taistellut syömishäiriön kanssa ja olen voiton puolella. Mä selvisin masennuksesta. Mä selvisin itseni satuttamisesta ja useista itsemurha yrityksistä. Mä oon vahva ja oon selviytyjä.

Olet rakas ja arvokas ihminen.
Älä ikinä unohda sitä. Kehu itseäsi ja anna itsesi lupa voida hyvin. Anna itsellesi lupa rakastaa itseäsi. Olet ansainnut sen. Ole sinäkin selviytyjä ja jatka taistelua. Mä tiedän että sä voitat<3

Sä voit aina tulla puhumaan mulle.
Sähköpostitse: anapro750@gmail.com
Ja instassa @irti_kahleista
Sun ei tarvitse ajatella, että katoan.
Mun tarinaa voit seurata instagramissa.

Ja mä lupaan sulle yhden jutun!
Tasan vuoden päästä 16.5.2019 mä kirjoitan tänne vielä. Mä kirjoitan viimeisen koosteen elämästäni tänne. Jos siihen mennessä useampi on pyytänyt minua takaisin kirjoittamaan saatan jatkaa vuoden päästä. Lisäksi lupaan edelleen vastata kaikkiin kommennteihin mitä kirjoitatte. Eikä tämä blogi tule poistumaan.

"Jonakin päivänä vielä lennän"
Mä alan olemaam irti_kahleista.
Nyt minä, Jasmin olen päässyt lentoon.
Nyt kuulitte oikean nimeni.
Jasmin

~On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa
Nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa
Jäi jälki sydämiimme
Jälki unelmiin
Teille laulamme nyt näkemiin

Turvallista matkaa me toivotamme näin
On aika purjeet nostaa ylöspäin
Turvallista matkaa aalloilla elämän
Kanssa hyvän ystävän~
- Pekka Simojoki

Sä selviät kyllä kaikesta. Luota muhun <3

Uus kämppä

Mulla on kauheesti stressiä. Ja sen stressin sisälle mahtuu monia tunteita; ahdistus, pelko ja hylätyksi tulemisen tunne.
Rahahuolet on yksiä isoimpia huolia.
Kuitenkin ykkös sijalle pääsee pelko muutoksesta. Pelkään kun asiat muuttuu.
Pelkään etten selviä yksin. Pelkään vointini romahdusta. Tiedän ettei laitos hylkää minua, mutta siltä se tuntuu. Oon aina tervetullut käymään täällä ja täältä pari ohjaajaa on luvannut tulla käymään. Mutta silti tuntuu pahalta. Tuntuu kuin kukaan ei välittäisi... Miten pääsisin tästä tunteesta eroon?
Kuitenkin kämppä on ollut 1.5 alkaen mun. En oo vielä vienyt mitään sinne. Kukaan ei ole vielä käskenyt viedä.
Ei siinä sinällään mitään kun eihän minulla ole avaimiakaan vielä. Saan ne sitten kun takuuvuokra on maksettu. Onneksi sossu maksaa sen.
Laitos on mun koti. On ollut jo melkein vuoden...
Kai niiden lintujen on joskus pesästään lennettävä.
Kai mä selviän.
...
(ehkä)

Liikaa suorituspaineita

Mä aloitin autokoulun ja haluan kortin nopeasti. Normaalisti teorioihin menee 2kk, mutta minä olen ottanut kaikki tunnit niin, että saan viimeisen tunnin käytyä ensiviikon perjantaina. Minulla on siis 19h teoriaa. Olen lukenut kaikki e-kirjat useampaan kertaan ja kaikki tehtävät olen tehnyt. Palkissa johon koulun 10 parasta oppilasta on merkitty minä olen ykkös paikalla ja nimeni perässä on pienen kultaisen pokaalin kuva. Oppilaat on järjestelty tehtävien onnistumisprosentin mukaan.
Jokaisen tunnin jälkeen avautuu 5 lisätehtävä kirjaa ja olen tehnyt kaikista käyneistäni tunneista olen tehnyt kaikki viisi lisätehtävä kirjaa loppuun. Minun on oltava paras. Syy miksi minun on oltava paras on perfektionismini sekä itseinhoni. Minun on todisteltava itselleni, että olen hyvä jossain, että osaan jotain.
Maanantaiksi on sovittu ensimmäinen ajotunti. On loogisestikin jo pääteltävissä, etten ole täydellinen kuski. Kukaan kortillisistakaan ei ole täydellinen. Mutta en siis osaa ajaa vielä autolla niin että kortin saisin heti. Kuitenkin olisis tilanne mikä vain 17h ajoa minun on käytävä. Minun on hyväksyttävä etten maanantaina osaa asioita MUTTA opin uutta...Nääh eipä tämä auta...Haluaisin hämmästyttää ajo openi taidoillani (vaikkei niitä vielä ole).

Suoriutumispaineita loi myöskin ajolupahakemuksen hoito. Yhden lapun täyttökin jo ahdisti. Entä jos en osaa. Onneksi ohjaaja oli kanssani ja neuvoi kun tarvitsin apua. Kädessäni oli jonotusnumero ja menin istumaan ja odottamaan vuoroani. Puhelin soi, ohjaaja vastaa ja menee pihalle puhumaan. Jäin yksin. Se oli pelottavaa ja juuri sillä sekunnilla tuli vuoroni. Pelkäsin että mokaan jotain.
Kun sieltä oltiin selvitty alkoi teoriat...2h putkeen.

Ja nyt kun kirjoitan tätä tästä kaikesta olen selvinnyt, mutta vielä viikonloppu täynnä paineita.
Huomenna klo 8.00 bussilla Tampereelle Hevoset-messuille. Takaisin lähden sieltä junalla klo 18.15.
Sama sunnuntaina. Paitsi, että menen junalla sinne ja bussilla takaisin.
Mikä tässä pelottaa.
Suoriudunko reissusta niin että kaikki menee suunnitellusti?
Löydänkö oikeat laiturit? Osaanko suunnistaa oikeille pysäkeille kun yritän käyttää paikallisliikennettä?
Stressaaaa!

Postaus vuoden takaa #6, 25.3.2017 (maaliskuun osa tulee nyt myöhässä)

"Kipeenä, yksin, laitokseenko

Eilen oli sosiaalityöntekijäni kanssa palaveri, jossa puhuttiin laitokseen menosta. Kyseessä ei ole huostaanotto vaan avohuollon sijoitus. Huhtikuun lopulla on palaveri jolloin menen vanhempieni sekä sossuni kanssa laitokselle. Siitä en tiedä oikeastaan mitään sen enempää.
Fiilikset tällä hetkellä huonot. Voimaton olo, oksettaa ja kuume nousi. Kaiken kruunaa kurkku kipu. Haluisin siitä huolimatta tehdä jotain koko ajan. On myös todella yksinäinen olo. Äiti syö sipsiä, ranskiksia, korvapuusteja ja katsoo telkkaria, pikkusisko on kaverilla yötä ja iskä...yllätys, yllätys...hän on pelaamassa lätkä matsissa. Surettaa on niin yksinäinen olo. Toivon että olisin maanantaina terve. Kyllä, toivon pääseväni kouluun, koska siellä en ole täysin yksin. Voisin toki soittaa Rubiinille kuten lupasin, mutta ääneni on niin poissa etten saa puhuttua."

Tuosta kuumeesta yms. en osaa oikein sanoa mitään. Kaikki sairastelee joskus.

Elämä on täynnä päätöksiä ja valintoja. Ja voin sanoa ettei ne kaikki ole mitään helppoja. Joskus valintoja katuu ja joskus ei. Jotkut valinnat tuo ahdistusta, kipua ja tiputtaa vuorelta alas ja jotkut taas nostaa sinut vuorenhuipulle ja tuo onnellisuutta. Ja olen sitä mieltä, että minun pelinappulan siirto oli hyvä. Minä laitoin "bensaa palamaan" jotta saan elämää eteenpäin. Minä juttelin laitoksen johtajan kanssa (onneksi Harmaa kannusti ja tuki vieressä), joka soitti sossulleni. Minä pyysin päästä laitokseen. Olihan se vaikea päätös.
Äidilleni pelkkä meidän vanha sossu toi painajaisia. Joten voitte kuvitella kuinka hän itki kun tahdoin laitokseen. Sain kuitenkin vakuuteltua äidilleni ja isälleni kuinka laitos tekisi minulle hyvää. Ja sehän oli alunperin avohuollon sijoitus eikä huostaanotto vaikka siihen se lopulta meni. Mutta näinhän tässä kävi. Laitokseen pääsin ja se päätös on ollut minun elämäni yksi suurimmista päätöksistä. Jättää koti ja perhe. Mutta tämän valinnan teko avasi minulle monia ovia. Loppujen lopuksi huostaan ottoakin salaa toivoin ja sh:n pahentuessa minut huostaanotettiinkin. Ja tämä avasi vielä enemmän ovia. Turvallinen paikka opetella itsenäistymistä ja edelleen asun laitoksessa ja harjoittelen sitä. Ratsastuksessa olen kehittynyt ja päässyt kilpailemaan ja valmentautumaan. Sain jälkihuollon, joka on kohdallani todella suuri apu ja pelastus. Voin kirjoittaa teille jälkihuollosta oman postauksen myöhemmin.
Sitten tuosta yksinäisyydestä. Yksinäisyys on näinäkin päivinä läsnä. Pahimpina sh aikoina ei edes seura kiinostanut niin paljoa. Toisaalta nykyään masentaa toisinaan niin ettei jaksa nähdä ketään, mutta silti tuntuu yksinäiseltä.
Nyt taas tässä huhtikuussa alkoi omat ruokailut. Ruokailusta oli tullut minulle sosiaalinen tilanne ja nyt syön yksin. Lisää yksinäisyyttä. Pitää itse hoitaa kaikki. Ahdistavaa ja pelottavaa. Onneksi tukea pursuaa joka puolelta. Mutta silti...yksinäisyys on toisinaan myös vain tunne ja se tunne on minulla joka päivä läsnä.

Kuulumisia

Anteeksi hirmuisesti tämä hiljaisuus blogissani.
Tässä on nyt ollut niin paljon kaikkea, että kirjoittaminen on stressannut enemmän kuin toiminut terapeuttisena.
Lähdetään järjestyksessä.
Elikkäs leikkaus meni tosi hyvin. Pääsin takaisin laitokseen samana päivänä.
Kuusi viikkoa vähintään kävelemättä normaalisti. Ensimmäiset kaksi viikkoa menin keppien kanssa ja nyt kevennyskengän kanssa voin kävellä. Ne kaksi viikkoa oli raskaat kaksi viikkoa. En pystynyt mihinkään juurikaan menemään.
Sitten iskikin se kauhulla odotettu päivä. Se päivä kun kuolema pelottaa ja samaan aikaan harkitsee itsemurhaa. Se päivä kun itkee silmänsä kuiviksi. Se päivä kun nuomero vaihtuu.
Nimittäin syntymäpäivä. Se oli raskas päivä, mutta se ei ollut yhtä raskas kuin viimeksi.
Minun ikäkriisini ei ole siis mikään vitsi vaikka moni niin kuvittelee.
"Sähän oot nuori ja täytät 18v. Eihän sulla mitään ikäkriisiä ole. Se puskee vasta ekan kerran siinä 30v:n tienoilla ja sitten vasta kun täytät 50v", näin moni ajattelee. Se ei vain kohdallani pidä paikkaansa. Toisaalta mikään ei muuttunut saan yhtäpaljon apua ja saan asua laitoksessa. Lääkäri ajat, kela paperit yms. minun on hoidettava itse, mutta saan siihen tukea toidella paljon.
Ja tästä päästäänkin ns. virallisiin asioihin.
Kun täyttää 18v pankkitilit siirtyy omiin nimiin ja kuukauden sisällä tunnukset vanhenee ja on käytävä pankissa. Toisen tilini olen jo hoitanut ja toisen kanssa olen säätänyt ja nyt pitäisi varata aika toiseen pankkiin. Ongelma on, että pelkään soittaa virallisia puheluita. Niin ja kelan papereita pitäisi täytellä. Lääkäri kirjoittaa B-lausuntoa vammaistukea ja psykoterapiaa varten. Terapiaan liittyvän lapun olen hoitanut ja se pitäisi kelaan viedä. Sairaspäivä raha hakemus on lähes valmis.
Ja vammaistuki asia on puoli tiessä. Niin kutsuttu ARTO-lomake on nyt valmis ja vien sen huomenna polille, mutta hakemus mikä menee kelalle on täysin tyhjä. Nämä on kuormittanut minua paljon.

Vointi on vaihdellut aika paljon. Nyt kun kirjoitan tätä kellon on hieman yli puolen yön ja kävin tuossa 22.30-23.30 kävelyllä, koska virtaa riittä. Tai...noh... Nyt alkaa lääkkeet väsyttämään pikkuhiljaa. Toisinaan olen ollut voimaton ja sh ajatukset on pyörinyt päässä. Satunnaisia ahmimisia on ollut ja satunnaisia vähällä syömisillä mentyjä päiviä myös. Viiltelyä on ollut kolmesti tai neljästi. Poliisi kuulustelu on ollut (tästä lisää myöhemmin). Poikaystävän kanssa ollut hieman hankalaa. Ryyppäämistä ollut jonkun verran. Sirkus treeneissä olen käynyt vaikka jalkapuoli olenkin ja esiintymis asutkin on nyt valmiina. Minua hieman ahdistaa puku, koska koen itseni hyvin lihavaksi ja valkoiset legginsit ei imartele jalkojani (mutta valkoiset legginsit sopii parhaiten asuun). Anyway on niitä hyviä hetkiäkin ollut. Esiintymis asujen etsiminen Harmaan kanssa oli mukava. Olen myös käynyt hänen kanssaan syömässä ihan ravintolassa. Nää mukavat asiat on auttanut mua jaksamaan yllättävän paljon.

Silloin kun olin niukalla ravinnolla mun keho toimi hitaalla ja se ei ole vieläkään normalisoitunut. Syön säännöllisesti riittävästi ja keho ei ymmärrä ettei ole mitään hätää. Se luulee että nyt on kerättävä kaikki ruoka varastoon koska nälkiintyminen on edessä. Mutta kun ei ole.
Tästä syystä kaikki mitä syön kerääntyy mun kroppaan. Neste, ruoka, herkut, aivan kaikki.
Se ahdistaa. Paino on noussut tosi paljon. Ehkä vuoden päästä tämä on tasoittunut ja keho alkaa olla normaali toiminnassa. Väkisinkin silti ajattelen, että jos sitä ihan vain pari kiloa tiputtaisin.
Ihan oikeasti vain 2kg. Ei enempää. Mutta minulla on syömishäiriö josta en ole vielä parantunut joten laihdutus ei kannata. Kun antaa pikku sormen niin se vie koko käden ja wholaa piru on irti ja kierre alkaa. Minä tedän jo mitä se on. Olen nähnyt sen. En tahdo sinne kierteeseen enään. Kierre on poikki, mutta mieleni ei ole vielä terve.

Jos teillä on toive postauksia niin niitä saisi taas laittaa kommentteihin. Kiitos jo etukäteen.
Voikaa hyvin rakkaat ihmiset <3

Postaus vuoden takaa #5 19.2.2017

"Painajainen vai jotain muuta

Olen nähnyt usein painajaisia. Ja tässä nyt viime yön painajainen. Jos joku osaa tulkita unia voisi kertoa mitä tämä ahdistava uni tarkoittaa.
Karkasin kotoa. Lähdin koska tahdoin pakoon omaa elämääni. En ole varma kauanko olin karkuteillä. Olin peloissani. En uskaltanut puhua kellekkään. En tavannut edes kavereitani koska pelkäsin heidän soittavan poliisin hakemaan minut. Sitten näin auton joka pysähtyi ja autosta tuli Salkkareiden Eeva (enkä edes katso salkkareita). Eeva juoksi perääni ja lähdin juoksemaan pakoon. Eeva huusi: "Pysähdy!!!". Mutten pysähtynyt. Juoksin piiloon suuren kiven taakse. Tärisin peloissani. Eeva tuli kiven taakse ja kyykistyi puhumaan minulle :"Shh. Älä pelkää. En soita poliisille". En vastannut Eevalle tärisin vain. Sitten yhtäkkiä lähdin juoksemaan täysillä karkuun. Siinä kohtaa Eeva soitti poliisille.
* * *
Sen jälkeen seuraava asia mitä muistan unessa oli että olin jossakin rakennuksessa jollakn käytävällä. Olin rakennuksen toisessa tai kolmannessa kerroksessa käytävällä ja käytävän päässä oli iso ikkuna. Poliisit ja Eeva juoksivat perässäni. Sitten pysähdyimme. Poliisit yritti lähestyä ja he yritti olla mukavia. Minä katsoin hetä ja peruutin kohti ikkunaa. Sitten huusin :"Tapan itseni!". Ja juoksin ikkunan läpi seläleen maahan. Eeva huusi: "Ei!". Ja poliisit juoksi ulos katsomaan olenko elossa. Ja minö olin siis elossa mutten liikkunut. Makasin vain shokissa maassa. Ambulanssi tuli ja vei minut sairaalaan tarkkailuun ja sieltä minut vietiin myöhemmin suljetulle."

Mä en edes enään muistanut tätä postausta. (Johtunee siitä, etten todiaankaan vuoteen ole tätä lukenut)
No mutta juu.
Tuli sellainen déjà-vu tunne. Tuota kirjoittaessa ei tuntunut siltä että unenkaltainen tilanne olisi joskus ennemminkin käynyt. Mutta nyt kun luin sen tuli sellainen olo, että hei tästä tulee mieleen muutamia tapahtumia. Tuo uni kokonaisuutena ei tunnu tapahtuneelta, mutta parista kohdasta tulee eri tilanteet mieleen hyvin vahvasti.

Tilanne 1.
"Karkasin kotoa. (Laitoksesta) Lähdin koska tahdoin pakoon omaa elämääni. (Menin istumaan sillan kaiteelle hypätäkseni pää edellä kivikkoon joka näkyi joessa) En ole varma kauanko olin karkuteillä. (Ehkä pari tuntia) Olin peloissani. En uskaltanut puhua kellekkään. En tavannut edes kavereitani koska pelkäsin heidän soittavan poliisin hakemaan minut. Sitten näin auton joka pysähtyi ja autosta tuli Salkkareiden Eeva (enkä edes katso salkkareita). (Laitoksen auto ja pari ohjaajaa tuli paikalle ja Eeva oli tässä tilanteessa eräs ohjaaja) Eeva juoksi perääni ja lähdin juoksemaan pakoon. Eeva huusi: "Pysähdy!!!"."

Tilanne 2.
"Tärisin peloissani. Eeva tuli kiven taakse ja kyykistyi puhumaan minulle :"Shh. Älä pelkää. En soita poliisille". (Ohjaaja K tuli huoneeseeni rauhoittelemaan kun sain ahdistuskohtauksen) En vastannut Eevalle tärisin vain. (Tässä välissä ohjaaja L tuli huoneeseen katsomaan kohtaustani ja käski hypätä hänen kyytiinsä ja lähteä päivystykseen. Kävelin asiallisesti ulko-ovelle.) Sitten yhtäkkiä lähdin juoksemaan täysillä karkuun. Siinä kohtaa Eeva soitti poliisille. (Tai joku ohjaajista soitti)

Tilanne 3.
"Makasin vain shokissa maassa. (Kiinnipidossa) Ambulanssi tuli ja vei minut sairaalaan tarkkailuun ja sieltä minut vietiin myöhemmin suljetulle."(Poliisi vei tarkkailuun ja sieltä ambulanssilla suljetulle)

Leikkaus tulossa

Ensin vähän päivittelyä. Syömisten kanssa on mennyt rennommin. Mutta muuten vointi onkin heitellyt. Ilta ahdistukset on kovia. Yksi pieni ahdstuskohtauskin on tullut.
Pian on synttärit ja täytän 18v...
Olin eilen 17.2 Helsingissä eläinten ääni mielenosoituksessa. Oli tosi mukava päivä.
Jaaa sitten itse asiaan.
Eli tulevana tiistaina 20.2 on leikkaushoitajalle aika ja heti sen perään on sydänfilmi sekä verikokeet.
Ihanaa. Minä kun niin paljon verikokeita rakasta(pelkään).
Ja leikkaus on siitä viikon päästä eli jo 27.2.
Minulla on kokoajan sellainen olo, ettei se voi mennä hyvin. Ei vain voi.
Koska on jo niin hyvä tuuri, että sain ajan leikkaukseen näin nopeasti joten ei kahta hyvää tuuria voi käydä peräkkäin.
Kauhee katastrofi ajattelu päällä siitä kuinka mun elämä ja unelmat romuttuu.

Nooh mutta what ever on vaan jotenkin niin paljon asioita päässä.
Tuntuu, että kaikki olis vaan "ihan sama".
Niin moni asia kiinnostaa ja o kivaa jne...mutta silti olen vaan "ihan sama"-meiningillä.
Pääkoppa ei jaksa pyörittää kaikke tätä mitä tässä on menossa ja tulossa.

Uusi ongelma syömisen kanssa

Luonnollisesti mun sh:n kanssa on ollut ylä- ja alamäkiä. Nyt on suunta ylöspäin kun mietitään annoskokoja. En tiedä onko tämä vain hyvä jakso ja pian tulee romahdus vai onko suunta pitkällä kaavalla oikeasti menossa parempaan.
Mutta minun mieleni temppuilee edelleen. Välillä tulee ajatuksia siitä ettei saa syödä. Eli on samoja ajatuksia kuin aina ennenkin. Mutta yksi asia on muuttunut. Mun on pakko syödä yli terveellisesti. Tai niin tarkkaan mitä ravitsemusterapeutti on sanonut. Minulle ei ole tehty mitään tarkkaa suunnitelmaan vaan on puhuttu lautas malleista ja että suunninpiirtein niin pitäisi syödä. Lisäksi hän suositteli että pitää opetella herkuttelemaan.
Mutta nyt mulla on pakkomielle laskea että syön "täydellisesti" (ei ole olemassa täydellistä ruokavaliota, mutta siis niin täydellisesti mitä ravitsemusterapeutti on sanonut).
Mittaan kaiken etten syö liian vähän tai liikaa. Lasken kalorit ja suhteutan ne päivittäiseen liikuntaan.

Esimerkki eiliseltä.

Aamupala:
- 125g maustamatonta kaurajogurttia
- 1dl mansikoita
- kaurapuuro (hiutaleita 1dl)

Lounas ja päivällinen oli molemmat samanlaiset:
- 40g riisiä
- 100g soijapaloja
- 1/3 lautasesta täyttyi kasviksilla
- ruisleipä siivu kasvimargariinilla ja kurkulla

Välipala:
- 250g maustamatonta kaurajogurttia
- 1dl mansikoita
- 2 kupillista kahvi

Iltapala:
- banaani
- 125g maustamatonta kaurajogurttia
- ruisleipä siivu kasvimargariinilla ja kurkulla

Lisäksi ravitsemusterapeutti on sanonut että olisi hyvä syödä esim. jotain karkkia tai vastaavaa makeaa joka päivä vähän ettei retkahda ahmimaan ja lopulta huomaakin ruoskivan itseään näännyttämällä. Joten fanaattisesti pakotin itseni syömään lakritsipatukan. Jotta olisin syönyt "täydellisesti".

= 2 050kcal

Ja olen käynyt lenkillä ja sirkus treeneissä vaikka ne oli aika kevyet.

Myöskin ongelma nesteytyksen kanssa on muuttunut siihen että pidän kirjaa paljonko olen päivässä juonut.
Ja eilen tuli juotua 1,6l.

Ja jonkun korvaanhan kuulostaa terveeltä että pitää huolen että syö. Mutta kun se ei ole se että pidän huolen että syön. Jos siitä olisi kyse että huolettomasti katson etten jätä syömättä niin en laskisi kaikkea. Pelkään että syön liikaa tai liian vähän. Olisi eriasia jos minulla ei koskaan olisi ollut syömishäiriöitä ja olisin fitness intoilija, mutta kun pohjalla on syömishäiriö josta en koe olevani parantunut. Tämä pakonomainen täydellisesti syömisen tarve on raskas taakka joka lisää ahdistusta. Ja mun terapeutti poliklinikalla ei auta mua, koska hänen sanojensa mukaan "kunhan syöt".
Vaa'asta on pakkomielle. Nyt en vahtaa olenko laihtunut. Vahtaan sitä että paino on joka aamu samaan kellonaikaan tismalleen sama. Sillon tiedän että olen onnistunut. Vaaka on mukana joka paikassa missä yövyn. Olin viikonloppuna kotona yötä... vaaka mukana.
En ehdi nauttimalla nauttimaan ruuasta. Teen ruuan ja kun se on valmis odotan että kello on sen verran että pitää syödä. Suositeltu aika syömiseen olisi 20min. Ja siihen aikaan pyrin. Parilla minuutilla se aina heittelee, mutta suunninpiirtein. En ole sanonut kellekkää ohjaajalle mitään. Nekin varmaan ajattelisi että tää on ihan tervettä. Ei ymmärtäisi sitä mitä mun pää käy läpi. Luen ravitsemus suosituksia... suomeksi sekä englanniksi, lasken kaloreita, mittaan ruuat, katson minuutilleen koska pitää laittaa ensimmäinen haarukallinen suuhun, jos en ole juonut yli 1,5l päivässä on se mitä vajaaksi on jäänyt pakolla juotava illalla, ja vaikkei makee mieli tekisi on se yksi makea juttu päivässä syötävä.
Pää hajoo.
Kertokaa pliis mitä mun pitäs tehdä. Kelle mun pitäs tai kannattais sanoa tästä?

Mun elämäni ihanin päivä

Näitä ihania päivä on mutta viime lauantaina tuli yksi lisää. Mun pitkä aikainen haave/unelma toteutui. Pääsin nimittäin katsomaan tämän vuoden Apassionatan. (se on siis euroopan suurin hevosshow jossa on upeat hevoset jotka tekee temppuja ja taustalla on tarina, jne...) Oon kiitollinen siitä laitokselle, joka mahdollisti sen. Kulut ei mennyt itsenäistymis rahoista. Jos olisin itse maksanut reissun en olisi sinne lähtenyt. Reissu kuitenkin maksoi liikaa säästeliäälle ihmiselle. Lipuilla hintaa oli 79,50€ sitten siihen lisätään linja-auto sekä juna matkat ja ruokailut.
Helpotti kummasti reissua se että minulla on hyvä flow päällä syömisen kanssa. Muuten olisi tullut tappeluita ruokailu tilanteissa eikä reissu olisi ollut niin mukava.
Aamulla heräsin klo 4.00. Ja bussi lähti klo 6.30.
Kun oltiin Helsingissä käytiin Subwayssa syömässä. Ahdistus oli todella kova. Helsingin kampissa kun ihmisiä on aika paljon ja julkisilla paikoilla syöminen on aika ahdistavaa VIELÄ. Olen luvannut itselleni että opettelen nauttimaan syömisestä myös julkisilla paikoilla. Se kuitenkin meni ihan hyvin. Kun Apassionata loppui oli päivällisen aika ja käytiin jossain ravintolassa syömässä. Ahdistus oli siinäkin läsnä, mutta se meni hyvin kuitenkin. Olen ylpeä siitä miten suoriuduin syömisistä reissussa. Ohjaajakin oli ylpeä minusta ja sanoi että suoriuduin hyvin. Hän myös sanoi, että kanssani on mukavaa käydä reissussa kun syön, koska sillon kun kanssani käydään syömisestä sotaa tulee ohjaajillekin pahaolo ja alkaa ärsyttämään. Sain uuden asian mitä ajatella kun syöminen on vaikeaa.
"Ihmiset viihtyvät kanssani paremmin kun syön"

Sitten vielä uusi asia. Mulla on uusi ongelma syömisen kanssa, mutta siitä lisää ensi postauksessa.

Hyvää loppu päivää kaikille <3